Mummo oli muutanut Suurensuonmäkeen Albert Paanasen emännäksi ehkä v.1911. Semmoinen luku on vanhan sivustavedettävän sängyn pohjassa jonka hän oli saanut isältään myötäjäislahjaksi. Sänky on edelleen nykyisin tyttärenpoikani Sampon käytössä.
Heille syntyi kolme tytärtä Siiri, Hanna, ja minun äitini Kerttu. Siiri kuoli 16 vuotiaana kahdessa viikossa sokeritautiin. Opettaja Lehtimäki kirjoittaa Siirin kuolemasta ja hautajaisista seikkaperäisesti kirjassaan johon hänen tyttärensä on kerännyt opettaja Lehtimäen kirjeet Kolkun vuosiltaan. Kirjaa on ihan pian mahdollisuus ostaa jokaisen jota nämä vanhat asiat vähänkin kiinnostavat.
Suurensuonmäessä isännyyttä hoiti kuitenkin Ville ja talossa kerrotaan olleen ruokapöydässä parhaimmillaan jopa yli 30 henkeä. Eipä ole ihme että Albrtin ja Miinan mielessä kyti ajatus kokonaan oman kurkihirren ja pöydän ympärille pääsemiseksi. Niinpä talo jaettiin veljesten kesken ja toinen osa rakennuksestakin ns. Junnun pirtti siirrettiin kolmekymmentäluvulla Lehtolaan Miina kai kotiutui Lehtolaan hyvin mutta Albertilla oli vaikeaa. Hänen kerrotaan kovasti haikailleen ja surreen kun joutui pois kotoaan muuttamaan.Vuosi sitten edesmennyt Hanna Ruotsalainen arveli että Albert sairastuikin tämän muutto tressin johdosta niin että melko pian kuoli n 50 vuotiaana.
Miina jäi siis leskeksi hoitamaan vasta valmistunutta taloa ja kahta tyttöä. Lissä vaikeuksia tuli kun mummo äkillisesti sokeutui. Hänellä oli ollut silmissä jotain tulehdusta ja hän meni näyttämään niitä lääkärille, joka tiputti silmiin jotain ainetta jonka johdosta näkö meni kerralla kokonaan.Nämä kovat koettelemukset eivät kuitenkaan lannistaneet eivätkä katkeroittaneet häntä, vaan hänellä säilyi optimistinen yritteliäs elämänasenne loppuun saakka.
Mummo ilmeisesti pelasti minut henkiin jo syntyessäni. Lääkärin (sama joka laittoi tipat) mukaan minulla kaksoispuolikkaana ja alle puolitoistakiloisena ei ollut mitään mahdollisuuksia jäädä henkiin. Kuolihan isompi veljes meistä jo synnytyksessä. Äiti kamppaili myös elämästään noin viikon ajan ennenkuin toipui. Mutta sokea mummo laittoi lampaanvilloja pärekoppaan pisti minut villojen väliin ja nosti uuninpankolle. Ilmeisesti olosuhteet olivat lähestulkoon keskoskaapin luokkaa koskapa selvisin henkiin. Ei siis ihme että suhteemme jo tältäkin pohjalta muodostui erikoisen läheiseksi.
Sotaaikana äiti joutui tekemään miesten töitä ja minä olin pääasiassa mummoni hoivissa. Miina mummo kuitenkin halusi kovasti osallistua myös moniin talon töihin. Pian se onnistuikin hyvin kun minä aloin toimia hänen oppaanaan. Kannoimme puita ja risuja tolokkaremmillä metsästä polttopuiksi. Samoin varsinkin keväisin liikuimme pientarilla ja ojanpenkoilla etsimässä "lehmänpaloja". Jo aikaisin keväällä kun pajunkissat olivat tulleet isoiksi riivimme niitä konttiin ja toimme navettaan, Samoin pihlajan lehtiä, pyynkaalia (peltovalvatti) j.n.ed
Nämä eivät olleet satunnaisia vaan jokapäiväisiä useita tunteja kestäviä retkiä. Ihmeellisesti mummo selvisi hyvinkin monenlaisista tehtävistä. Hän hoiti lehmiä, lypsi, kirnusi, leipoi, kutoi sukkia. ja jopa poimi marjoja kun hänet opasti marjamättään viereen. Minulle hän itse teki ensimmäiset leikkikaluni lehmänkarvapallon, sätkyukon, ja leikkipiipun.
Mummoa kiinnosti kovasti mitä maailmalla tapahtui, Kun opin jo ennen kouluikää lukemaan minun tehtäväni oli lukea hänelle sanomalehteä. Hän sanoi usein "luehan että Roopekin kuulee". Urheilu kiinnosti häntä kovasti. Kun meillä oli kouluaikoina hiihtokilpailuita minun piti aina antaa hänelle mahdollisimman tarkka kuvaus kilpailun sujumisesta. Hän oli tosi kiinnostunut pärjäämisestäni. Myöhemmin kun radio tuli kuuntelimme yhdessä kisoja. Kun joku suomalainen kuten Veikko Hakulinen Oslon talvikisoissa voitti 50 km hiihdon mummo innostui niin sydämmestään että puhkesi itkemään. Yleensä hän ei ollut mitään pillittäjätyyppiä.
Miina mummolla oli myös monia kansanparantajan taitoja. Hammassäryn hän sai useimmiten lakkaamaan pauristamalla peukalohankuraisesta.Vatsan hän sai toimimaan omilla keitoksillaan myös. Ja jos sattui joku tapaturma hän ei koskaan hermostunut vaan alkoi ripeästi toimien helpottamaan tilannetta.
Miina oli myös hyvinkin sosiaalinen ihminen. Hänellä oli paljon ystäviä jotka vierailivat hänen luonaan mielellään ja usein. Kanas Iita, Tikka Santra, Heinäahon Ida ja monia muita myöskin nuorempaa ikäpolvea.
Mummo oli luonteeltaan hätäinen. Kaiken olisi pitänyt hänen mielestään sujua nopeammin kuin yleensä tapahtui. Joka aamuinen epidodi oli maidon vienti laiturille. Mummo pelkäsi näet aina että isä ja äiti eivät ehdi viedä sitä sinne ajoissa. Niinpä hän alkoi jo ainakin tuntia ennen maitoauton aikataulua "kuulla maitoauton jyrinää" ja hopotti heitä kiiruusti viemään tonkkia lavalle. Siitä syntyi joskus melkoinen suukopu. Mummo oli myös oppinut että miehille ruoka piti olla pöydässä ajallaan. Ihme kyllä hän ei juuri osallistunut kattaukseen, Sen sijaan hän muistutti äitiä " siellä hämärtää jo, ja miehet tulee ihan kohtsillään metästä eikä ruuasta ole tietoakaan,"
Mummo oli hyvin tarkka havannoimaan ihmisiä. Ehkäpä tämä taito oli herkistynyt sokeuden myötä. Hän myöskin lausui joskus merkillisiä ennustuksia jotka sitten toteutuivat. Sipukan saunan palaminen josta Jussi kertoo tarinan Eemin perintö kommentissaan oli juuri tälläinen. Ei hän mielestäni kuitenkaan missään tapauksessa mikään selvännäkijä, puhumattakaan noita ollut. Ymmärtääkseni hänellä oli pohjalla hyvinkin vahva kristillinen usko.
Edellä olevaan liittyen kerron vielä viimeisestä tapaamisestani mummoni kanssa. Hän oli Viitasaaren sairaalassa ihan loppusuoralla. Olin muuttanut puoli vuotta sitten Hämeenlinnaan ja tavannut siellä tytön josta tuli sitten ensimmäinen vaimoni. Kun olin siinä sairasvuoteen vieressä havaitsin että mummo oli suurimman osan ajasta muissa maailmoissa. Sitten hän ikäänkuin havahtui ja tunnisti selvästi minut. Hän vaistosi että elämässäni oli tapahtumassa jotain merkittävää. Niinpä hän totesi hyvin varmasti " sinä oot nyt löytänyt jonkun, etkö ookin". Ymmärsin mitä hän tarkoitti ja vastasin myöntävästi. " Kyllä se on varmasti oikein hyvä. Kun ei vaan kovin nuorena joutuisi tänne" mummo jatkoi. Ymmärsin hyvin että hän toivoi että hän jonka olin löytänyt säilyisi pitkään terveenä. Kun Seija vaimoni 50 vuotiaana yllättäen kuoli nämä mummoni viimeiset toivotukset palautuivat mieleeni.
Anteeksi lukijat että tarinasta tuli näin pitkä. Enempikin paljon olisi ollut kerrottavaa hänestä joka voimakkaasti on ollut läsnä elämässäni sekä lapsuudessa että nuoruudessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti