JUURET KUKKAPURKISSA

Aiheen tähän juttuun sain katsellessani ”Inhimillinen tekijä” nimistä tv-ohjelmaa. Ohjelmassa haastateltiin ihmisiä, jotka olivat joutuneet luopumaan lapsuuden kodistaan ja maisemistaan. Erään haastateltavan lapsuuskoti oli jäänyt Lokan tekojärvenn alle voimayhtiön pakkolunastettua tilan. Tapaus oli selvästi jättänyt tähän ihmiseen pysyvät jäljet, vaikka  aikaa oli jo kulunut vuosikymmeniä. Hän oli elämänsä varrella asunut useissa eri paikoissa Suomessa ja Skandinaviassa, ja suunnitteli nyt lähteä viettämään vanhuuttaan Afrikkaan. Hän sanoi että sen jälkeen kun lapsuudenkoti oli pakolla viety, ja juuret sinne katkaistu, hän ei ole uskaltanut enää kasvattaa juuria muuta kuin kukkapurkkiin.

Tämä ohjelma sai minut miettimään omaa elämänmatkaani ja omia juuriani, missä ne oikein ovat. Olen syntynyt ja kolmanneksen tähän asti eletyistä vuosista asunut täällä  Viitasaarella, sen ehkä kaikkein syrjäisemmällä kylällä Kolkulla. Ei ole pahaa sanottavaa, eikä huonoja muistoja noista vuosista. Mutta sitten tuli aika lähteä katsomaan, mitä muualla olisi nähtävänä ja tarjottavana. Työn perässä, parempia olosuhteita etsien,  vaihtelunhalusta, tai  kenties ihan johdatuksesta,  on tullut muutettua 18 kertaa ja asuttua Viitasaaren lisäksi neljässä eri kaupungissa. Kunnes 4 vuotta sitten   palasin tänne ns. juurilleni. Eihän juuret minun kohdalla koskaan tänne kokonaan katkenneetkaan, kiireisimpinäkin vuosina tuli ainakin kerran täällä käytyä. Kun kävin aikoinaan täällä rippikoulua, olin kortteeria Viestintalon näyttämön pukukopissa. Tasan tarkalleen samalla paikalla, missä nyt meillä on koti. Minulla on mahdollisuus myös paljon touhuta ihan lapsuuskotini maisemissa. Nukun siellä samassa kamarissa missä olen syntynyt. Pihapiiri on lähes entisensä, jotain on purettu ja jotain uutta sinne rakennettu. Lapsuuden leikkikivi on paikallaan, isot kuuset seisovat paikallaan, vatukot ja mustikkapaikat ovat ennallaan.

Mutta entä ne juuret? Ovatko ne tänne kovinkin vahvat? Mielestäni eivät niin vahvat kuin luulisi. Jotenkin minusta tuntuu, että juureni ovat hyvinkin levällään. Niitä on ikäänkuin kasvanut moneen paikkaan. Kun menen Hämeenlinnaan, tuntuu kuin tulisi vanhaan kotikaupunkiin. Ehdin asua siellä neljässä paikassa. Minun pitää joka kesä tehdä kierros ja katsoa minkälaisia ikkunaverhoja on ikkunoissa, joiden takana aikanaan asuin. Käyn aina  välttämättä Aulangon puistossa, jossa paljon käyskentelimme tulevan vaimoni ja kahden lapseni äidin kanssa lähes 50 vuotta sitten. Samat rituaalit Kotkassa ja Kuopiossa, kun matka sinnepäin suuntautuu. Oma lukunsa on tietysti Jyväskylä, jossa en ehtinyt asua ihan täyttä 30 vuotta. No sehän on tuossa ihan Viitasaaren esikaupungissa, jossa tulee piipahdettua melkeinpä joka viikko, joten juuret eivät pääse kokonaan katkeamaan. Järvenpään seudulla oleskelin nuoruudessa kokonaisen vuoden, ja nyt kun siellä asuu poika perheineen, tuntuu että sinnekin päin on jo juuria rönsynnyt. En siis voi sanoa että omat juureni olisivat kukkapurkissa, ei edes kaikki Viitasaarella, vaikkakin kotiseutulaulun mukaan ”täällä on kaikki, mi kallista on”.

Vakavasti ja kristittynä puhuen, meille voi kehittyä liian vahvoista juurista myös ongelma. Kiinnymme liikaa maisemiimme, mökkeihimme, taloihin ja tanhueisiin, tapoihimme ja tavaroihimme. Muistan että vanhat Helluntaisaarnaajat usein varoittivat, ei nyt juuri  juurista mutta sinnepäin. Saarnasivat mokomat, ettei pitäisi lyödä telttamajan vaarnoja tähän maaperään liian lujaan, että on helpompi irrottaa.  Käskivät myös laittaa ne lavealle, ei ihan siihen teltan reunan viereen. Hyvä neuvo meille itsekullekin. Totta se on, että Raamattu ei missään kehota erityisesti kasvattamaan liian vahvoja juuria yhteen paikkaan. Hebrealaiskirje 13:14 toteaa päinvastaisesti, ”Ei ole meillä täällä pysyväistä kaupunkia, vaan tulevaista me etsimme”.