Eemi Kinnunen oli Lehtolassa työmiehenä ainakin jatkosodan aikaan. Luulen että hän ei saanut rahapalkkaa lainkaan, mutta kylläkin vapaan ylöspidon. Se käsitti yösijan tuvassa, ruuan talon pöydässä, joitakin työvaatekertoja, ja luvan kasvattaa kessua aitan takana. Tämmöisiä kulkumiehiä oli kulkeutunut 30-luvun laman seurauksena taloihin ja jotkut kuten Eemi jääneet sitten pitemmäksikin aikaa, jos tulivat hyvin talonväen kanssa toimeen.
Eemi oli aikaansaava, tunnollinen ja sitäpaitsi poikkeuksellisen hiljainen mies joten hänen kanssaan ei ollut helppo riidellä. Muistan Äitini sanoneen että saattoi mennä useita päiviä ettei Eemi puhunut mitään muuta kun jotain ihan pakollisia sanoja, kuten "huomenta" ja "mitäs tänään". Tämä ei merkinnyt sitä että hän olisi ollut vihainen.
Minulle Eemi oli hyvin tärkeä henkilö. Hän kai piti minusta, 3-4 vuotiaasta pojanvesselistä, koskapa piti minua aina matkassaan töissä. Milloin myllyssä Tossavanlahdessa, heinän ajossa, rankojen ajossa, jne. Talvisin paukkupakkasilla myös. Minulle on selvinnyt eräs asia. Saan kiittää Eemiä siitä että minusta on tullut talvi-ihminen. Kun monet ihan pelkäävät kovaa talvea, minä sitävastoin oikein toivon sitä. Tuon ikäisenä kun istui hevosen reessä vaikkapa Tossavanlahden reissunkin tottui hyvin kylmään.
Sitten tuli sodan ihan viimeinen vaihe keväällä -45. Eemi ikämiehenä kutsuttiin rintamalle vasta viimeisten joukossa. Kun määräys tuli Eemi oli tavallistakin mietteliäämpi. Äiti varusti häntä matkalle. Laittoi leipää, voita, sianlihaa ja kananmunia sekä muutamia alusvaatekertoja. Eemi piti tuolloin kenties elämänsä pisimmän puheen. Hän sanoi että lähtee matkalle josta tuskin palaa. Sitten hän otti kaapin päältä käsikäyttöisen tukanliippuukoneensa ja sanoi: "Annan tämän Pentille perinnöks, muutapa jäämistöä minulla ei sitten olekaan". Jotenkin muistan tuon enteellisen tunnelman vieläkin. Isä oli rintamalla koko jatkosodan. Sekasortoisen perääntymistaistelun jossain vaiheessa hän oli syöksynyt kranaattisateessa suojaan hevoskärryjen alle. Siellä oli kyyristellyt myös Eemi Kinnunen. Isä tietysti hämmästyi sillä tieto Eemin rintamalle joutumisesta ei ollut tavoittanut häntä. Isän mukaan Eemi oli tuolloin ihan sekaisin, eikä osannut selvittää edes joukko-osastoa mihin hän kuului. Ne jotka olivat pitkään olleet sodassa olivat tottuneet keskityksiin ja pystyivät toimimaan ja suojaamaan itsensä paremmin näissäkin oloissa. Ehkä Eemi kaatui juuri tuon tilanteen jatkuessa. Hänen ruumistaan ei kuitenkaan löytynyt. Sodan jälkeen muistan odottaneeni aina kun sotavankeja vapautui, olisiko hän ollut tuossa joukossa. Ei ollut. Vasta 60-luvulla, kun viimeisetkin sotavangit oli vapautettu, hänet siunattiin kentälle jääneenä Viitasaaren sankarihautaan.
Liippuukone minulla on edelleen tallessa. Tosin siitä melko pian meni toinen sakara poikki, joten hyvin vähän sitä pääsin hyödyntämään. En ole hennonut poiskaan heittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti