IHMINEN JA LUONTO

Kevät tulee kohisten. Useampi meistä ihastuu katsellessaan kuinka nopeasti hanget ja routa sulaa ja luonto ikään kuin puhkeaa eloon. Eihän luonto toki kokonaan kuollut ole talvellakaan. Se on suurelta osaltaan vain lepotilassa odottamassa uuden kasvukauden alkua.
Monissa  ihmisissä herää keväisin vietti tarttua kuokkaan ja talikkoon, mennä kauppaan penkomaan siemenhyllyjä,  tai taimipihoille  valitsemaan kukkien, vihannesten ja yrttien taimia kesää varten.

Ajattelen että  jopa kaikessa tässä jokakeväisessä puuhastelussa on kyse jostakin enemmästä kuin vain harrastuksesta. Kyse on  ehkäpä  ihmisenä olemisen alkuperäisen tarkoituksen oivaltamisesta ja kokemisesta.

”Herra Jumala asetti ihmisen Eedenin puutarhaan viljelemään ja varjelemaan sitä.”( I moos.3:15)Tämä puutarha olisi ollut ihanteellinen pehmeämultainen  ja satoisa mutta syntiinlankeemuksen jälkeen Jumala ajoi ihmisen pois tästä ihanasta paikasta ja pani hänet viljelemään vähän kivikkoisempia ,rikkaruohoisempia, ja laihempia  peltomaita. Viljeleminen on siis vahva Jumalan suunnitelma josta hän ei näytä luovuttaneen koskaan, ei syntiinlankeemuksen seurauksena, eikä  sittenkään vaikka ihmiskunta on monesti valitettavan huonosti hoitanut tätä viljelemisen ja varjelemisen toimeksiantoa.

Katsoisin että tämä toimeksianto ei sisällä vain puutarha ja peltoviljelyä vaan kaiken luonnon hoitamisen ja huolenpidon. Meillä erikoisesti metsät, järvet ja suot muodostavat ison osan maamme pinta-alasta. Ne kuuluvat kasveineen ja eläimineen siihen meille annettuun tehtäväalueeseen jota tulisi ihmisen osata hoitaa ja varjella, mutta myös hyödyntää  kohtuullisella tavalla sen kasvua, ja antimia.