Tänä aamuna minäkin suuntasin aamulenkkini Hiekan hautausmaalle. Usein muulloinkin siellä tulee käytyä, miksei sitten näin pyhäinpäivänä. . Se kun sattuu olemaan juuri sopivan matkan päässäkin oleva etappi. Paljon tuttuja nimiä vilahtelee hautakivissä. Usein kuljen omaisteni haudalle vähän eri reittiä. Sekin tuo vaihtelua ja uusia edesmanneitä palautuu mieleen.
Kahdeksan omaistani lepää Hiekan mullissa. Äidin puolen isovanhemmat, heidän nuorena kuollut tyttärensä. Omat vanhempani ja myös kaksoisveljeni joka menehtyi heti synnytyksen jälkeen, Toinen veljeni joka kuoli alle vuoden ikäisenä ja sisareni joka menehtyi autoonnettomuudessa alle viisikymppisenä kolmetoista vuotta sitten.
Tarinasta tulisi sekava jos tässä muistelisin heitä kaikkia. Keskityn tässä isovanhempiini erityisesti mummooni joka siirtyi rajan toiselle puolen v 1965. Juuri pyhäinpäivän aikaan 48 vuotta sitten tapasin hänet viimeisen kerraan sarasvuoteen ääressä Viitasaaren sairaalassa. Pian senjälkeen hän nukkui pois.
Jos minun pitäisi nimetä kaikkein merkityksellisin ja tärkein elämäni ihminen, tehtävä olisi vaikea, mutta tuohon kandittaattien joukkoon ilman muuta kuuluisi Miina mummo. Hän oli elämässään koviakin kohtaloita kokenut kansannainen. Juuri minun syntymääni edeltävinä vuosina hän oli menettänyt sokeritautiin 16 vuotiaan elämänhaluisen tyttärensä, sekä aviomiehensä alle 50 vuotiaan Albertin. Samoihin aikoihin hän myös vähäpätöiseltä tuntuvan silmätulehduksen ja sitä seuranneen hoitovirheen takia sokeutui. Hän jäi talvisodan alkaessa hoitamaan tuolloin 19vuotiaan äitini kanssa kotitilaani. Isäni tuli kyllä vävyksi taloon, mutta joutui heti kohta lähtemään rintamalle jossa meni 4-5 vuotta. Siinä oli mummoni elämänpuitteet tuossa vaiheessa kun minä synnyin tähän maailmaan.
Minä sain olla varhaiset vuoteni pääasiassa mummoni hoidossa. Äiti joutui tekemään töitä pellolla ja navetassa. Sisaruksiakin alkoi ilmaantua. Eivät vanhempani minua olleet hyljänneet mutta olosuhteista johtuen olen mummon sylissä istunut varmasti enemmän kuin heidän sylissään yhteensäkään. Sokeudestaan huolimatta mummo teki minulle leikkikaluja. Minulla on ollut mm mummon tekemä jousipyssy ja puupyöräiset kärryt. Myöhemmin osallistuimme työparina talon töihin. Kannoimme mm risuja polttopuiksi metsästä. Mummo ne tietysti kantoi , mutta minullakin oli tärkeä osa. Toimin mummon silminä. Kävelin edellä ja huutelin tännepäin, tännepäin. Joskus ohjasin mummoa hänen kepistään vetämällä.En muista mummon koskaan valittaneen tai lannistuneen. Hän osasi keittää, tiskata, hoitaa karjaa ja lypsää, kutoa sukkia ja yritti jopa poimia mustikoita. Myöhemmin kun menin kouluun mummo seurasi tarkoin menestystäni siellä. Minun piti lukea mummolle sanomalehteä ja joskus virsikirjaakin. Hän kannusti minua urheilemaan ja seurasi minun urheilusaavutuksiani innokkaasti.
Kun ajattelen omaa elämääni tiedän hyvin selvästi että saan olla hänelle pajosta kiitollinen. Hänellä oli elävä iankaikkisen elämän toivo. Hän näki ikäänkuin ajan rajan toiselle puolelle ja sentakia hän kesti nurisematta kaikki vaikeudet. Muistan vielä kuinka minua puhutteli mummoni hautajaisissa veisattu Virsi 662 Sen eräässä säkeessä sanotaan ,”Kun täällä puolittain, silmillä hämärillä. Jo Herraa kaukaa katsellessa ilon saa.” Se oli kirjaimellisesti totta mummoni kohdalla.
Minäkin uskon että elämä ei pääty kuolemaan vaan on olemassa iankaikkinen elämä. Uskon myös jälleennäkemiseen. Albert pappaani en ehtinyt nähdä. Olen kuullut hänestä paljon hyvää. Jotkut on sanoneet että jotenkin muistutan pappaani. Hyvä jos näin on. Minulla on siis toivo että näen joskus edesmenneet rakkaat ja tunnen heidät. Myöskin isoisäni jota en aikaisemmin ole tavannut. Kyllä uskon hänet siellä tuntevani onhan hän näköiseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti