On hyvä että on monenlaisia tervehdyksiä. Olisi vähän tylsää jos kaikissa lukisi vaikkapa Hyvää Joulua. Mukava kun on vaihtelua. Lapsena muistelen että toivotettiin yleensä Hauskaa Joulua. Se on hyvä toivotus ainakin lapsille. Minäkin toivoisin että kaikilla lapsilla Jouluna olisi Hauskaa. Monet toivottavat Rauhallista Joulua. Se on hyvä toivotus varsinkin niille joiden elämä on liian kiireistä, mutta ei oikein sovi esim. yksinäiselle vanhukselle jonka päivät voivat olla muutenkin tuskastuttavan rauhallisia. Iloista Joulua tai Jouluiloa voi toivottaa lähes kaikille, ellei nyt tiedä että henkilöä on kohdannut äskettäin suru, sairaus tai joku muu vastoinkäyminen. Harvoin kuitenkin Joulutoivotus on niin erikoinen että se jää mieleen vuosikausiksi. Minä olen kuitenkin saanut 41 vuotta sitten tällaisen henkilökohtaisen Joulutervehdyksen joka on jäänyt niin mieleen että joka Joulu olen sen muistanut.
Elettiin vuotta 1972. Tuo vuosi on jäänyt erikoisesti mieleeni Munchenin olympiakisoista ja Suomalaisten juoksijoiden suurmenestyksestä siellä. Mutta myös surullisesta syyskuun 6 pv terrori iskusta kisakaupungissa. Tuona syyskuun 6 pv. yönä oli täällä Suomessa, ainakin Kotkassa, jossa tuolloin asuimme, tosi kova myrsky. Veti kai vertoja Eino myrskylle. Mutta samana yönä perheeseemme syntyi toinen lapsi, poika.
Aatonaatto illalla minulle soitti silloinen RV-lehden päätoimittaja Eino Ahonen. Hän tiesi että vapaaehtoisena hoidan pienen Karhulan helluntaiseurakunnan kirjapöytää. Ahonen kysyi olisiko meillä mahdollisesti kirjaa jonka nimi on Suuri ilo. Muistin että siellä on yksi kappale tätä vanhaa pikku kirjasta josta painos oli jo aikaa sitten loppunut. Eino Ahonen pyysi minulta enkö voisi toimittaa sitä vielä Jouluksi Kotkan Metsolan seurakunnan kirkkoherralle Rovasti Eljas Lemmetyiselle. En tiedä mitä varten hän juuri tätä kirjaa kaipasi, kenties Joulusaarnansa valmistusta varten. En tietenkään voinut enkä kehdannut kieltäytyä pyynnötä. Niinpä aattoaamuna melko aikaisin soittelin vähän arkana Metsolan pappilan ovikelloa. Vastaanotto oli ylenpalttisen ystävällinen. Vaikka estelin, Rovasti vaatimalla vaati minua tulemaan peremmälle pappilan kauniisti sisustettuun valoisaan saliin. Minut istutettiin kahvipöytään jossa keskustelimme hetken aikaa. Rovasti kyseli minulta kiinnostuneena monia asioita. Hän kyseli perheestämme ja minä sain kertoa että siihen kuuluu vaimo, nelivuotias tytär ja vasta kolmekuukautinen poika. Minun piti juurta jaksain selittää hänelle ja Ruustinnalle joka istui myös pöydässä kuinka Joulua meillä aiotaan viettää. Samoin hän tahtoi tietää minkälainen Jumalanpalvelus seurakunnasamme pidetään.
Tämän yhdessä vietetyn hetken jälkeen Rovasti tuli saattelemaan minua ulko- ovelle. Siinä hän vielä kiitteli tuosta kirjasta ja kun kättelimme hän toivotti minulle omaperäisesti ja hyvin sydämellisesti. “TOIVON ETTÄ TEIDÄN PERHEESSÄ SAADAAN KOKEA TÄNÄKIN JOULUNA LÖYTÄMISEN ILOA!”
Tämä tapaaminen ja Joulutoivotus on jäänyt mieleen ja joka Joulun aika sitä olen muistellut. En tiedä mitä hän tarkalleen ottaen edes tarkoitti mutta ymmärsin että hän viittasi Jouluevankeliumin kohtaan jossa sanotaan paimenista ” He menivät kiiruhtaen ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti