Noin 50 vuotta oli siis sitkeästi kaivettu suusanallisin sopimuksin 32 miehen voimin pääsemättä juuri minkäänlaisiin tuloksiin. Kuivatuskertomuksessa sanotaankin, “jo alettiin uupua ja turvaannuttiin valtionapuun. Tämä käänne tapahtui siis v. 1864 jolloin järvikuivatusyhtiö josta ykkösosassa kerrottiin siis perustettiin. Yhtiölle valittiin myös isännöitsijä jona toimi koko yhtiön olemassaoloajan K. F. Sarlin Saraste Yhtiökokouksessa marraskuun 23p:nä 1912 yhtiön tilintarkastajat kiittivät runsassanaisesti isännöitsijää hyvin tehdystä työstä.
” isännöitsijä joka myöskin on rahastonhoitaja , on yhtiön kirjat ja asiat hoitanut tunnollisella tavalla, uhraten yhtiön eteen suurta vaivaa ja työtä, varsin vähäistä palkkiota vastaan , josta työstään on ollut suuri hyöty, joka hyöty tulevaisuudessa tulee olemaan vielä suurempi, ehdotamme mielihyvällä, että yhtiökokous myöntää tilintekijälle, kiitollisena hänen tarmokkaasta ja uhrautuvasta toiminnastaan täydellisen tilivapauden. ”
“Kaivamista siis jatkettiin ja valtio tulikin apuun , runsaalla kädellä. Saatiin rahasin 10,500 markkaa, työkalut, rakennusmestari ja lisäksi vielä ns. särvinrahaa 40 penniä jokaiselta yhtiön tekemältä työpäivältä. Paitsi tuota runsasta valtionapua, maksoi koko kuivatustyö yhtiölle kolmenkymmenen vuoden kuluessa noin 161,000 markkaa. Kuivatustyö valmistui 1896 ja loppusyynin toimitti yli-insinööri Verner Lindberg. Yhtiö velvoitettiin sitten, suuren uhkasakon uhalla pitämään vetokanavan ainiaan kunnossa. Heinäkuun 8 p:nä 1909 vahvistettiin yhtiön kantakirja (osakasluettelo) ainiaan noudatettavaksi sekä ääniluku, ja nämä vielä nimillä lujitettiin kutsuttujen todistajien maisteri Iivari Tuohimaan, ja kunnan esimies Albert Toikkasen läsnä ollessa. Määrättiin että yhtiö pitäköön tarkan huolen kanavan siivoamisesta joka kesä, muuten joudutaan tekemisiin kruunun virkamiesten kautta.”
Tähän päättyi pitkä kuivatustyö. Todettakoon kuitenkin, että varsinaista viljelysmaata ei kuivatuksella saatu aikaiseksi. Yhtiö hallinnoi kuivatuksen aikana paljastunutta ranta-aluetta. Siitä jaettiin osakkaille osuuksien suhteessa palstoja josta osakkaat niittivät järviheinää eläimilleen. Joiltakin alueilta heinä myytiin myös huutokaupalla jotta yhtiö sai vähäisiä tuloja. Niittäminen tehtiin vedesstä ja heinä kannettiin takkavitsoilla ylemmälle osalle kuivamaan ja laitettiin sitten “pielekseen” josta isännät talvella hevospelillä noutivat heinät. Niittämisessä ja kantamisessa miehet käyttivät närevitsoista tehtyjä lumikenkiä muistuttavia suvantosuksia koska muuten liejuun olisi uponnut.Tämän kirjoittajalla on joku muisto siitä kun vielä sotien jälkeen olin isäni mukana hakemassa heinäkuormaa Heinä-Suvannolta. Järviheinän niitto kuivatusalueelta loppui 1950 luvulle tultaessa. Tämä projekti kesti siis n. 138 vuotta Voi vain kuvitella kuinka paljon hikeä tällä työmaalla sinä aikana vuodatettiin usean sukupolven miesten selkänahasta, ilman kovin kummoisia hyötyjä. Nostan hattua noille sitkeille puurtajille joiden joukossa on ollut isoisäni, isoisäni isä ja hänen veljensä, sekä isoisäni isän isä.
Mutta Heinä-Suvanto jatkaa elämäänsä. Kolmannessa osiossa kerron vähän sen myöhäisemmistä vaiheista ja sen nykytilanteesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti