mehtä-pena

Hallitsetko ”Kaanaankielen”?

Tätä kysymystä aloin pohtimaan törmätessäni eräässä nettijulkaisussa juttuun, jossa pohdittiin onko vanhanaikainen kaanaankieli uskon este, vaiko sen vahvistaja. Asia alkoi kiinnostamaan siitäkin syystä että tunsin kirjoittajan erittäin hyvin, hän kun sattui vielä omistamaan saman sukunimen.

(http://perttupulkkinen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/173535-vanhanaikainen-kaanaankieli-uskon-este-vai-vahvistaja)

Heti alkuun on sanottava, että kaanaankieltä niinkuin muitakin kieliä voi ajanmittaan oppia. Luulen itsekin, ainakin kuullun ymmärtämisen osalta, hallitsevani kielen kohtuullisesti. Sen sijaan ääntäminen tuntuu minusta edelleen jotenkin kankealta ja haparoivalta.

Mutta miten on nuorempien vaikkapa alle kolmikymppisten kuulijan tai keskustelukumppanien laita.

Jos teksti vilisee kielikuvia tai sanoja, jotka ovat jääneet jo aikaa pois arkikielenkäytöstä, voi sanomamme jäädä hämäräksi. Muutamia esimerkkejä.

Helmiportit, autuuden ilot, yljät, viheriäiset niityt, ylitsevuotavat maljat tai orjuuden ikeet, voivat olla käsitteenä vaikeita. Monet asiat jotka vielä minun ikäluokalleni avautuivat hyvin, eivät enää ole tuttuja nykyihmiselle. Eivät he ole nähneet lampaita, paimenia, tähkiä, kylväjiä, puhumattakaan puimatantereita, tai härällä, eikä edes hevosella kyntäjää. Saarnatekstit ja hengelliset keskustelut, erikoisesti laulut, vilisevät sanoja joiden alkuperäinen merkitys on nykyihmiselle tuntematon. Ei siis ihme, että he kokevat uskonasiat kummallisina ja vanhanaikaisina.

En esitä että ns. kaanaankieli tulisi kokonaan hylätä. Mukana menisi paljon tuttua ja turvallista kulttuuria, jonka monet meistä kokevat vahvistavan uskoamme. Mutta ehkä sen käytössä pitäisi paremmin ottaa kuitenkin huomioon kulloinenkin kuulijakunta. Ainakin olisi oltava valmis toimimaan ikäänkuin tulkkina ja pystyä selittämään mitä eri kaanaankielen sanat merkitsevät. Huomasin että Aikamedia on julkaissut ”kaanaankielen sanakirjan” mutta se lienee jäänyt kovin vähäiselle käytölle.

http://www.reijotelaranta.fi/kirjojen_valintaopas/aikajarjestyksessa/markus_maenpaa_kaanaankielen_sanakirja/

Esimekiksi tietokoneen ja netinkäytössä löytyy paremmin ymmärrettäviä sanoja, joita voisi käyttää selventämään sanomaa. Vaikkapa tällainenkin kehoitus ”uudistukaa mielenne hengeltä” voitaisiin sanoa ”päivittäkää mielipiteenne uskonasioihin”, tai ”onko nimesi elämän kirjassa” ”oletko jo kirjautunut jäseneksi taivaalliseen rekisteriin”

Uudemmissa raamatunkäännöksissä on pyritty lähemmäksi nykykieltä. Varsinkin 1992 virallinen käännös sai paljon kritiikkiä, joka nyt on jo tasoittunut.

PILASIKO TURVETUOTANTO SUON?

Omistuksessani on  suoalue josta on nostettu turvetta 30 vuotta. Olen laskeskellut että  siitä  on kenties jyrsitty turvetta  n. 5- 7 metrin paksuudelta.  Kuutioita on lähtenyt miljoonia kuutioita. En osaa laskea kuinka paljon siitä on lähtenyt lämpöenergiaa.  Nyt turvetuotanto on loppu. Ennen turpeennostoa suolla kasvoi vain suopursua ja ja sammalta. Parhaina kesinä jonkun verran kylläkin lakkoja. Vapo lopetti turpeennoston n 10 vuotta sitten. Minulle jäi käsiin vallalla olevan käsityksen mukaan ikuisiksi ajoiksi tuhottu alue joka vain pilaisi maiseman  ja jossa eläimetkään eivät viihtyisi.

Mutta totuus näyttää minusta aivan toiselta. Muutamassa vuodessa suurelle osalle alueesta on syntynyt hyvän näköinen metsikön alku. Hyvälaatuisia männyn, hieskoivun ja rauduskoivun taimia. Näyttää että syntyy täystiheä sekametsikkö. Olen jo aloittanut raivaustyön ojanvarsilta jossa puut ovat jo 3-4 metriä korkeita. En oikein ymmärrä kaikilta osin vihreiden tai muiden innokkaiden luonnonsuojelijoiden kovaa vastustusta turvetuotantoa vastaan. Tulisivat katsomaan tätä ennen tuottamatonta aletta. Minusta tämä näyttäisi hyvin luonnolliselta ja hyvin vihreältä. Siellä näkyy viihtyvän eläimetkin. Teeriä on erikoisen paljon, mutta olenpa tavannut riekkojakin, puhumattakaan jäniksistä, ja hirvistä joita en kuitenkaan taimikkooni kaipaa.

Istutin  yhteen nurkkaukseen muutaman  sata tervalepän tainta. Minulla oli ajatus että kun ne kasvavat nopeasti niin varaanpahan siitä itselleni arkkulaudat. Mutta kaksi kertaa on pakkanen palelluttanut tervalepän taimeni. Taitaa joutua tyytymään koivuarkkuun. Mänty ja koivu ei näytä kesäkuun pakkasistakaan välittävän.

LOPPUKIRIN PAIKKA

25.06.2014 Viitasaaren seutu

Katsoin sattumalta jotakin haastatteluohjelmaa Yle Fem kanavalta. Siinä haastateltiin suurin piirtein  ikäistäni rouvashenkilöä joka oli ollut puuhaamassa pääkaupunkiseudulle  uudenlaista  asuintaloa,  Yhteisöllinen   seniorikoti Loppukiriä.

Ohjelmasta kävi ilmi että tuo talo oli nopeasti löytänyt asiakkaansa, lähes 70 senioria, yksin asuvia ja aviopareja. Asunnot olivat yksilöllisiä ja  jo rakennusvaiheessa asukkaat olivat saaneet tehdä niihin haluamiaan muutoksia. Talossa oli runsaasti yhteisiä tiloja mm. “keskuskeittiö” jossa ne jotka halusivat saivat yhdessä kokata ja ruokailla. Asukkaat osallistuivat voimiensa ja innostuksensa mukaan talon hoitotöihin. Niinpä mm kirjanpito, yhteisten tilojen siivous, pienet korjaukset ja jopa talonmiehen työt tulivat asukkaiden toimesta tehdyksi. Ne asukkaat joita haastateltiin ylistivät asumisen viihtyvyyttä ja talon henkeä. Kukaan ei ollut muuttanut pois. Ainoastaan ne joiden loppukiri oli päättynyt maalinauhan katkeamiseen. Eräs asukas olikin ehtinyt asua vain kolme päivää mutta jo sinä aikana oli ilmaissut ilonsa että löysi itselleen näin mukavan vanhuudenpaikan.

Minä täytin huhtikuussa 75 vuotta. Suomalaisen miehen keski-ikä on n 77.5 vuotta. Ei siis ihme että nämä  “loppukiriasiat” ovat alkaneet jossain määrin kiinnostamaan. Mikä on minun loppukirin paikkani, ketkä haluaisin olevan minua kirittämässä siinä vaiheessa kun tarvitsen huomattavaa apua arjesta selviytymiseen. Kukaan meistä ei tiedä päiviensä määrää, Emmmekä  myös  tiedä ketkä omaisista ovat tuolloin rinnalla kun loppukiri oikeasti alkaa.

Minua on kuitenkin jotenkin vaivannut tällainen totuus jota nykyään joka puolelta toitotetaan, Kaikki tuntuvat olevan yhtä mieltä siitä että,   vanhuksen on paras asua kotona mahdollisimman pitkään. Kukaan ei ole minulle selvittänyt mitä tämä mahdollisimman pitkään tarkoittaa. Tulee kuitenkin  semmoinen tunne että jotkut muut kuin vanhukset itse tietävät paremmin kuin vanhukset itse missä heidän on paras asua. Varmaan monet haluavatkin asua kotona loppuun saakka, kun ovat jotenkin tottuneet tähän ajatukseen eivätkä pysty hahmottamaan muuta muita vaihtoehtoja. Osa syy on ehkä viime vuosina esitetty kohtuuton kritiikki hoitokotien, vuodeosastojen  ym. paikkojen  muka huonosta hoidosta ja kurjuudesta. Olen käynyt muutamissa hoivapaikoissa ja mielestäni sieellä on näyttänyt ihan kohtuullisen viihtyisältä Jo muutama vuosi sitten tein  hoitotestamentin. Ilmaisen siinä että jos terveyteni menee joskus semmoiseksi että tarvitsen selvästi apua moniin asioihin,  monta kertaa päivässä ja viimeistään silloin kun tarvitsen apua myös yöllä, haluan että minulle  etsitään joku paikka jossa ammatti-ihmiset pitävät minusta huolta. Koti on hyvä paikka, viihdyn kotona hyvin, mutta en halua että siitä tulee joku hoitohuone. Haluan asua  paikassa jossa saan hoitoa ja huolenpitoa, eikä minun tarvitse olla yksin pitkiä aikoja.

Toivoisin  että nyt kun sote uudistus näyttää  etenevän päättäjät voisivat tosiaan rakentaa monipuolisia vaihtoehtoja yksinomaisen kotona asumisen  kehittämisen rinnalla . Haluaisin että olisi olemassa vaihtoehtoja joista valita sekä  itse päättää missä on minun paras loppukiripaikkani.

OPTIMISTIT AREENALLE

18.06.2014 Viitasaaren Seutu

Viitasaaren keskusteluilmapiiri on viime aikoina ollut yksipuolisen negatiivisesti värittynyttä. Siihen on ollut pääasiassa kaksi syytä. Fenestran konkurssista johtuva työttömyyden raju nousu ja laajakaistan rakentamisen tyssäytyminen valituksiin. Tuntuu siltä että että yksi sun toinen näkee pitäjämme tulevaisuuden  hyvin synkkänä. Jotkut  näkevät täällä kehityksen kerta kaikkiaan pysähtyneen ja povaavat kaupungistamme tulevan   jonkinlainen muinaisreservaatti,  joka elää täällä omaa elämäänsä ilman mitään mahdollisuuksia kasvaa ja kehittyä.

Tällä linjalla ei mielestäni kannata jatkaa. Pitäisi kääntää mieli ja ajatukset uusiin asioihin ja aiheisiin.  ”Valittajat” ovat saaneet henkistä ” sakin hivutusta” jo tarpeeksi. Nähtäväksi  jää nouseeko heillä  valituskynnys tämän jälkeen edes vähän  korkeammaksi.  Turha tähän pessimismiin  on ikuisiksi ajoiksi hirttäytyä. Mielelläni minäkin olisin hyvän nettiyhteyden kanssa touhunnut, mutta  kyllä tälläkin vanhallakin ainakin tämmöisissä blogi -hommissa pärjää. Joissakin asioissa nopea yhteys olisi hyvin tarpeellinen, suurimmasta osasta selviää ainakin tänä päivänä mainiosti kunhan yhteys kohtuullisesti pelaa. Nyt kun Viitasaari pääsi äkillisen rakennemuutostuen piiriin luulisi olevan mahdollisuuksia saada tänne ihan omasta väestöpohjasta uusia yrittäjiä ja yrityksiä.

Nyt kuuluttaisin, jos täältä löytyisi joitakin optimisteja, heitä myös  areenalle. Vaikkapa tälle Seudun nettiareenalle. Täällä voisi estottomasti tuoda esiin omia optimistisia näkemyksiään miten tätä Viitasaarta pitäisi kehittää ja miten  talous saataisiin nousuun.  Suomi sai viime sunnuntaina johtajakseen optimistin. Oltakoon Stubbista  mitä mieltä tahansa, minusta hän on jollakin tavalla mallioptimisti,  jollaisia tänä aikana on harvassa. Nyt on hyvä seurata miten optimisti johtaa maata.  Hän on kyllä saanut kimppuunsa jo nyt valtaisan joukon ammattivalittajia ja pessimistejä jotka näkevät joka ikisessä asiassa paljaita peikkoja.

Optimistit tekevät kyllä virheitä ja usein  epäonnistuvatkin mutta ilman heitä ei bisnes tahdo pyöriä.

MISTÄ TUNNET SÄ...?

Yhdessä eteenpäin seurakuntalehti kesäkuu 2014
Minulla oli mielenkiintoinen kokemus tässä kevättalvella. Oli tilaisuus tavata vanhoja työtovereita lähes viidenkymmenen vuoden takaa, jolloin aloittelin uraani myyntitehtävissä Hämeenlinnan kaupungissa. Odotin innolla tuota hetkeä ja jännitin kuinkahan paljon vuodet ovat meitä itse kutakin muuttaneet. Muistaisinko kaikkia edes nimeltä, tunnistaisinko heidän kasvonsa. Vaikeuksia olikin. Hiuksista ei voinut tehdä mitään päätelmiä, harmaa ja valkoinen hiusmuoti näytti nyt olevan vallalla. Kasvojen piirteet eivät aina vastanneet hataria mielikuvia, niihin oli tullut uurteita, ryppyjä ja ylimääräistä ihoa. Vartalo ja ulkoinen olemus oli saanut toisilla tukevuutta, toisilla hintelyyttä, joku meistä käytti jo keppiä. Mutta kun siinä tervehdimme toisiamme ja arvuuttelimme, vieläkö tunnet vieläkö muistat, äänen kuuleminen ikään kuin herätti tuntemisen eloon ja muistikin alkoi toimimaan, ja nimi tuon tutun äänen takaa ikään kuin pulpahti esiin. Meillä oli hieno ilta, emme olisi malttaneet oikein pois lähteä, niin paljon oli muisteltavaa.
Jälkeenpäin palauttelin mieleeni Hyvä Paimen vertausta joka on talletettu Johanneksen evankeliumin 10 luvussa. Siinä puhutaan miten lampaat tuntevat hyvän paimenen nimenomaan äänestä.
” ja hän kutsuu omat lampaansa nimeltä ja vie heidät ulos. Ja laskettuaan kaikki omansa ulos hän kulkee niiden edellä, ja lampaat seuraavat häntä, sillä ne tuntevat hänen äänensä.  Mutta vierasta ne eivät seuraa, vaan pakenevat häntä, koska eivät tunne vierasten ääntä. Tämän kuvauksen Jeesus puhui heille; mutta he eivät ymmärtäneet, mitä hänen puheensa tarkoitti”.
Merkillinen vertaus jota opetuslapset eivät ymmärtäneet ja josta Juutalaiset saivat aikaan erimielisyyden.        Ei ihme että minäkään en ymmärrä kaikkea mitä tässä vertauksessa tarkoitetaan. Jeesus sanoo joka tapauksessa, että hän on sekä lammastarhan ovi että hyvä paimen. Uskovat ovat ilman muuta lampaita. Jotenkin tajuan nyt myös kuinka tarkkaan on mahdollista äänen perusteella tunnistaa toinen, tässä tapauksessa Hyvä Paimen.
Kesää on verrattu vähän laitumella oloon. Tarkatkaamme kuulemmeko hyvän paimenen äänen myös kesällä.

KAKSI ARTIKKELIA

13.05.2014 Seutu
Tänään tulin lukeneeksi kahta lehtiartikkelia joiden julkaisuajan välillä on tasan  75 vuotta. Molemmat käsittelevät samaa aihetta nimittäin alkoholin käyttöä ja sen tuomia häiriöitä ja ongelmia yhteiskunnassa. Molemmat artikkelit ovat mielestäni harvinaisen kantaa ottavia ja suorasukaisia. Saattavat jopa loukata jotakuta.

Tämän päivän kauppalehti kirjoittaa otsikolla “VIINA VIE,-PÄIHDEONGELMIA JOKA TOISESSA YRITYKSESSÄ” Siinä toimittaja Leena Laakso kertoo tutkimuksesta jossa selvitettiin yritysjohtajien käsityksiä alkoholihaittojen sekä niiden ehkäisyn merkityksestä työelämässä. Haastattelun teki TSN Gallup ja siihen vastasi 200 erikokoisten yritysten yritysjohtajaa. Kuusi kymmenestä yritysjohtajasta sanoo että omalla työpaikalla on merkittävästi päihteidenkäyttöön liittyviä sairaspoissaoloja. 91% oli sitä mieltä että Suomessa pitäisi panostaa nykyistä paljon enemmän alkoholihaittojen ennaltaehkäisyyn. Enemmistön mielestä Suomessa ei rajoiteta mitenkään kohtuuttomasti alkoholin saatavuutta ja käyttöä. Missään tapauksessa he eivät kaipaa ainakaan uusia vapautuksia alkoholin saatavuuteen. Eivätkä näe merkitykselliseksi että ruokakaupasta saisi olutta sunnuntaisin tai ravintoloiden aukioloaikoja pitenettäisiin.  Aniharva vastaajista haluaa itse ostaa olutta sunnuntaisin.

Maaliskuussa 1939 Viitasaaren Seutu lehdessä etusivulla  M.E.M. otsikoi aiheensa  ” KOHTUULLINEN VÄKIJUOMIEN KÄYTTÄMINEN ON TIE KOHTUUTTOMUUTEEN JA KURJUUTEEN”  Siinä hän päivitellessään alati kasvavaa juopottelua ja varsinkin nuorten altistumista alkoholipedon vaikutuksille kirjoittaa, ” Vanha ammoin haudattu kohtuullisen juomatavan ja mietojen juomien suosimisen henki on herätetty eloon,” ja tämän hän näkee olevan syy kohtuuttomuuteen ja kurjuuteen”. Hän sanoo että  nykyisen nuoren polven (1939) kohtalona on ollut joutua kasvamaan kaadetun kieltolain rauniolla josta  seurauksena väkijuomien käyttäminen on vuodesta vuoteen lisääntynyt. Nuoriso joutuu hänen mielestään vapaan alkoholitarjonnan kohteeksi ja saa vaikutelman väkijuomien käytölle suvaitsevaisesta mielensuunnasta.

Minkähän lainen mielensuunta alkoholinkäytön suvaitsevaisuuden suhteen on vallalla  tämän päivän Suomessa siitä voi itsekukin olla mitä mieltä tahansa. Kaivoin alkoholin keskikulutustilaston esiin. En löytänyt tilastoa vuodelta 1939. Ilmeisesti vasta v 1960 lähtien sitä on tilastoitu. Vuonna 1960 silloin kun itse elin parhainta nuoruuttani alkoholin kulutus oli (100% alkoholiksi muutettuna) reilusti vajaa 4 litraa henkilö. Liene ollut v 1939 jolloin M.E.M.kirjoitti juttunsa  jossain 2-3 ltr välillä.  Vuonna 2013 kulutus oli  n. 13 ltr/henkilö.

Alentunut kilpailukyky näivettää maamme vientiteollisuutta ja kansantuloa. Onkohan kukaan yrittänytkään laskea kuinka suuri vaikutus tähän on lisääntyneen kohtuullisen ja kohtuuttoman päihteidenkäytön mukanaan tuomilla ongelmilla.

TOTISTA TARINAA ASTALOISTA

03.05.2014 Seutu
Vapun jälkeen astui mediassa esiin sana astalo. Kyllähän kaikki valistuneet lukijat tietysti tietävät mitä tuo sana tarkoittaa. Siltä varalta että  sana olisi kuitenkin  jollekin tuntematon niin kerrottakoon että se on mihinkä tahansa tarkoitukseen tehty esine jota voidaan halutessa käyttää tilapäisenä lyömäaseena. Asia tuli tapetille kun poliisi takavarikoi mielenosoittajilta keppejä joita he pitivät astaloina, kun taas mielenosoittajat  selittivät niiden olevan käsilipputankoja. En ota tässä kiistassa kantaa  puoleen enkä toiseen.

Totean vain että vaikka sana kuulostaa uudelta asia on kuitenkin tunnettu jo kenties kuinkakin pitkään. Kaikkein tunnetuin astalo on tietenkin kaulin. Jo Pekka Puupää elokuvassa muistan kuinka Justiina käytti tyylikkäästi astaloa kun ei oikein ollut tyytyväinen Pekan ja Pätkän toilailuihin. Ja  juuri noista astalo kohtauksistako johtunee että Siiri Angerkoskesta joka esitti  Justiinaa  tuli minulle suosikkinäyttelijä. Ajoi kirkkaasti ohi Ansa Ikosen ja Tauno Palon.  Muita kotimaisissa elokuvissa  usein käytettyjä astaloita ovat olleet myös hiilihanko ja pesäpallomaila.

Aika on ajanut kotileipomisen  laskun myötä kaulimen ohi. Hiilihangon suosiokin on laskenut uunilämmityksen vähennyttyä. Olisi siis ikään kuin aukko tuotekehityksessä astaloiden kohdalla. Eivät kaikki jotka kenties muotonsa puolesta näyttäisivät astalolta siihen kuitenkaan sovellu. Ajatellaanpa esimerkiksi valkosipulipatonkia. Se olisi kaikin puolin sopivan muotoinen ja kokoinen mutta osoittautuu rakenteeltaan liian hapraaksi varsinaiseen astalointiin. Sateensuojaa on tiettävästi yritetty käyttää myös astalointivälineenä. Ei oikein hyvä sekään. Ainakin tulisi huolehtia etukäteen että suoja on kunnolla kasattu ja kiristysnauhan neppari huolella suljettu. Jos varjo on auki tai huolimattomasti  suljettu  se astaloinnin aikana rävähtää levälleen niin ilmanvastus muodostuu niin suureksi että astalointi jää yritykseksi.

Jotkut soittimet tai  soitinjäljitelmät voisivat hyvinkin toimia astaloina. Klarinetti  on hyvä esimerkki. Varsinkin jos mielenosoituskulkueessa on  mukana torvisoittokunta  niin siellä   klarinetiksi naamioitu pihlajakeppi menisi kyllä täydestä ilman että kukaan siihen kiinnittäisi huomiota. Itse tuossa pohdin että jos nyt täällä Viitasaarellakin joskus saataisiin aikaan suurmielenosoitus niin mukaan menisin ja jonkun astalon itselleni kehittäisin. Jos naamioituisi vaikkapa reportteriksi. Ei muuta kun kirpparilta vanha laatikkokamera roikkumaan kaulaan. Sitten olisi pitkähkö musta pussi jossa ennen kuljettivat kameran tukijalkoja. Sinne pussiin voisi sujauttaa vähän tukevammankn kepin. Sitten vaan paltonnapit  auki ja lierihattu takaraivolle vedettynä juoksemaan mielenosoituskulkueen rinnalla. Enpä usko että virkavalta tähän osaisi puuttua.

Että tämmöisiä käytännöllisiä ajatuksia heräsi astaloiden ja astaloinnin tiimoilta.

TYÖ ESILLÄ KRISTITTYJEN VAPPUJUHLASSA

01.05.2014 lukijan juttu Seutu
Kristittyjä on usein pidetty keskenään kiistelevänä joukkona. Oppiriidoista ei näkynyt minkäänlasta merkkiä Viitasaaren eri seurakuntien järjestämässä perinteisessä vappujuhlassa joka tänä vappuna järjestettiin helluntaiseurakunnan tiloissa. Päinvastoin, lukijatekijätoimittaja ainakin aisti tilaisuudessa harvinaisen hyvää yhteishenkeä ja sopuisuutta. Tilaisuus kokosikin väkeä mukavasti vaikka vielä arviolta parikymmentä henkeä rukoushuoneeseen olisi mahtunutkin.
Vaikka musiikilla oli pääpaino tilaisuuden ohjelmassa lyhyissä puheenvuoroissa sivuttiin työtä ja sen merkitystä ihmiselle. Jo alkurukouksessa pastori Sami Siltanen kiitti työn lahjasta. Kirjoittajakin havahtui pohtimaan kuinka totta tuo on tänä päivänä Viitasaarellakin jossa monet kipuilevat löytääkseen uuden työpaikan.
Pastori Jukka Rahkonen pani vieläkin paremmaksi korostaessaan työnteon siunausta. Hän nimittäin kaivoi puheensa aikana laukustaan muutamia pareja rukkasia ja jakoi niitä yleisölle. Tietysti aito helluntailaiseen tapaan niille jotka kätensä nostivat.
Antti Hiltunen taas puolestaan pohti kiperää kysymystä, palkkatasa arvoa. Että oliko se nyt oikein kun viinitarhan omistaja palkatessaan työväkeä pitkin päivää iltapäivälle asti, sitten kuitenkin maksoi sekä pidemmän että lyhemmän rupeaman tehneille saman palkan. Hiltusen käsityksen mukaan kovin merkittävää työmarkkinarikosta ei tapahtunut koska hän ainakin maksoi kaikille sen minkä oli työhön ottaessaan luvannut. Itse jäin miettimään että olikohan tuolla viinirypäleen poimijoissa sekä naisia että miehiä.
Musiikki oli keväistä ja monipuolista. Ensimmäisen kerran kuulin myös Viitasaaren pastori-pändiä joka on koottu ainakin luterilaisen, vapaaseurakunnan, ja helluntaiseurakunnan työntekijöistä. Minun mielestäni he lauloivat hyvin, ainakin kuulosti siltä että pysyivät samalla nuottiviivastolla.
Tilaisuudessa kerätty kolehti osoitettiin Viitasaaren työttömille ja vähävaraisille lapsiperheille.
Hyvää tunnelmaa ei ainakaan latistanut se että tilaisuuden lopussa osallistujille tarjottiin ilmaiset munkkikahvit.

KOLKKULAISET KOKOUKSESSA 77 PROSENTTISESTI

Nykyään kun kaikki on paljasta kriisiä myös monet yhdistykset potevat verenvähyyttä. Varsinkaan vuosi-, ja muihin ns.asia kokouksiin ei tahdo ilmaantua ihmisiä. Saattaa olla että yhdistys jossa on vaikkapa 500 jäsentä ei tahdo saada vuosikokoustaan pidetyksi kun jäsenistöä ei ole riittävästi paikalla.

Mutta kun Kolkun 82 vuotias pienviljelijäyhdistys piti vuosikokoustaan Kolkun Kylätalolla jäseniä oli koolla kauniista kevätsäästä huolimatta 13 osallistujaa. Se on paljon kun ottaa huomioon että kylällä asuu vakinaisesti vain 17 henkilöä. Prosenteilla ei kuitenkaan yhdistystoimintaa pyöritetä. Niinpä kokouksessa kannettiin selvästi huolta ja etsittiin linjauksia yhdistyksen tulevaisuuden varalle. Puheenjohtaja Jari Jääskeläinen jo avaussanoissaan  esitti keskustelua siitä että pitäisikö siirtyä yhdistystoiminnassa uuteen  ns. ” digiyhdistys” vaiheeseen. Vilkas ja rönsyilevä keskustelu syntyikin sen jälkeen kun viralliset kokousasiat saatiin alta pois.

Saapa nähdä pidetäänkö Kolkulla jo piankin iltamia , tupailtoja tai ompeluseuroja videoyhteyden kautta. Mahdollisuudet siihen ovat olemassa sillä tietotaitoa kylältä ja kyläläisten kasvukeskuksiin muuttaneelta jälkikasvulta kyllä löytyy. Miten onnistuisivat vaikkapa talkoot netin välityksellä. Tuntuu mahdottomalta mutta ei välttämättä. Kuinkahan kävisi vaikkapa Pislan tuotteiden pakkaaminen videoyhteyden varassa?

Muutama vuosi sitten kylällä toteutettiin talkoovoimin mittava Kylätalon saneerausprojekti. Se onnistui kaikin puolin hyvin niin että  yhdistyksellä on nyt erityisen viihtyisä hirsiseinäinen perinteistä rakennustyyliä kunnioittava kylätalo. Vähäistä on kuitenkin yhdistyksen oma käyttö. Tämäkin kokous olisi aivan hyvin voitu pitää kenen tahansa jäsenen kotona. Kylätaloa onkin vuokrattu kohtuullisella vuokralla ulkopuolisille mm, häiden ,syntymäpäivien, sukujuhlien, ym viettoa varten. Tiloihin mahtuu hyvin reilusti sadan hengen joukko. Kylätaloa on markkinoitu vain kyläsivulla  www.kolkku.info  ja ns. suusta suuhun menetelmällä. Nyt päätettiin ottaa käyttöön myös naamakirja , koskapa vapaita viikonloppuja ja muita päiviä varauskalenterista vielä löytyy.

Eiköpähän Kolkun pienviljelijäyhdistys vietä 18 vuoden päästä 100 vuotis juhliaan. Se näkee joka elää tuolloin.

JUHA TAPION MUSIIKISSA ON YTYÄ

Lukijan juttu 26.04.2014 Seutu
Tulipa käytyä Juha Tapion konsertissa Viitasaari areenalla. En ole musiikki ihmisiä. Minulla ei ole oikeastaan olemassa minkäänlaista musiikkimakua. En osaa laulaa en myöskään  soittaa mitään. En liioin tunne nuotteja, tuskin tiedän miten päin nuotit on piirretty paperille. Kun nyt yritän kirjoittaa jotakin Juha Tapion konsertista niin lähestyn asiaa täysin asian tuntemattomalta tasolta. Ehkä asiantuntijoiden ei kannatakaan  lukea tätä pitemmälle.

Täytyy  ainakin  sanoa että konsertti oli kaiken kaikkiaan  vaikuttava. Lavalla tapahtui koko ajan  niin paljon että minäkään en ehtinyt haukottelemaan puhumattakaan nukahtamisesta. Tosin  alkuvaikutelma äänen voimakkuuden ja kirkkaiden valokeilojen ja muiden tehosteiden johdosta oli lievästi sanoen vähintäänkin shokeeraava. Oli tunne että musiikki jollakin tavalla syöksyy päälle, ja alkaa ravistelemaan sisuskaluja.

Aika pian kuitenkin sain tilanteen vakiinnutettua  siihen malliin että pystyin tekemään jo jotakin huomioita yhtyeen lavaesiintymisestä, sanoista, ja jopa musiikistakin.   Minusta näytti että bändi toimi erittäin hyvin yhteen. Olen ennenkin pannut merkille että jos soittajilla näyttää olevan hyvät välit ja hauskaa keskenään sitä on mukava katsella ja kuunnella vaikka nyt ei kovin paljon musiikista ymmärtäisikään. Tästä annan kyllä porukalle hyvän arvosanan.

Railakkaasti he soittivat myös. Kyllä tuommoinen railakas soundi on parempi kun semmoinen vähän laahaava kolistelu. Kainuulaisella rumpalilla oli kyllä välillä sen näköinen vauhti että jos klapikoneella, jossa myös täytyy muutamaa vipua hallita pääsisi tuohon vauhtiin, pystyisi heittomotin hintaa laskemaan heti kympillä. Yritin seurata kitaroita erottaakseni mikä ääni tulee tulee kenenkin soittimista, mutta en oikein osannut erottaa. Olin alkuun epävarma kuka soitti bassoa vaikka bassokitaran jumputuksen erotinkin. Mutta ääntä lähti ehkä äänenvahvistimet olivat myös huippuluokkaa. Itse olisin yllä jonkun verran ruuvannut suuttimia pienemmälle, mutta kaikesta päätellen ne olivat sopivalla tasolla muuta yleisöä ajatellen.

Juha Tapio on kiinnostava persoona. Hän on selvästi sekä runoilija että urheilija niin kuin monet muutkin esim. Tapio Rautavaara olivat. Täytyy olla huippukuntoinen kaveri pystyäkseen tekemään ne liikkeet jotka hän konsertin aikana teki. Hauska tuommoista hyppelyä oli  seurata. Jalkapalloharrastus on selvästi antanut vauhtia lavatyöskentelyyn. Hyppykorkeudesta päätelleen Juha Tapio on parhaimmillaan maalinedustan pääpelissä.

Runoilijana ja tekstin tekijänä jäi vahva vaikutelma että hänellä on enemmän sanottavaa kuin iskelmien ja popmusiikin sanoittajilla keskimäärin on. Jotakin syvällisempää ja elämän makuista   pohjavirettä niissä on. Tosin minä putosin aika usein teksteissä kärryiltä. Ei ollut minulle tarpeeksi selkeää tarinaa. Yritin tarkasti kuunnella ketä siellä junassa oikein matkusti ja mitä heillä oli mielessään mutta ei selvinnyt. Tässä suhteessa  ero vanhoihin laulun tekijöihin kuten esim.  Junnu Vainioon on mielestäni selvä. Jos vertaa esimerkiksi Junnun tekstiin Kaamasen tiellä niin niin siinähän  ei tarinan suhteen jää epäselvyyksiä. Luulen että kova musiikki hieman hämäsi ainakin minua tekstien sisällön suhteen. Nuoremmat varmaan olivat paremmin mukana teksteissäkin.

Mielenkiintoinen ilta. Kiitos järjestäjille. Kyllä Juha Tapiossa on YTYÄ.

MUISTIN PÖYHIMISTÄ

o2.04.2014 Seutu
Tapasin työtovereita 45-50 vuoden takaa. Erikoinen kokemus. Elämä jonka luulee jääneen lopullisesti taakse unholaan ,melkein kumpujen yöhön onkin siinä läsnä. Nuo  ihmiset joiden kanssa tehtiin aikoinaan työtä, uurastettiin, koettiin onnistumisia ja vastoinkäymisiä, oltiin samassa veneessä  joskus soutaen eri tahtiinkin, kukin voimiensa, ja taitojensa mukaan. Siinä me olimme  saman pöydän ympärillä, vanhin jo täyttänyt 85 nuorimmatkin jo eläkkeellä,  mummoja ja pappoja. Äänestä heidät parhaiten tunnisti, paremmin melkein kuin kasvojen piirteistä. Kerrottiin  itsekukin kuulumisia. Mitä on puuhattu jälkeen 1971. Kehuttiin lapsia, lastenlapsia ja lastenlastenlapsia. Kerrottiin rempoista joita oli iän myötä tullut, kolotuksia, sydämen tahdistimia,  kaihileikkauksia, lonkkavaivoja, eturauhasvaivoja. Mutta yllättävän moni oli vielä kunnossa. Joku ui joka päivä tunnin, toinen oli aloittanut juuri kirkkokuorossa, yksi jakoi saadakseen liikuntaa mainoksia, eräs teki klapikauppaa.

Ja kummallista vanhat asiat tulivat yllättävän kirkkaina mieliin. Niidenkin nimet jotka eivät olleet läsnä , olivat jo siirtyneet ajan rajan toiselle puolen, tai viettämään eläkepäiviä aurinkorannoille löytyivät pinnistelemättä. Muistatkos sitä kun jäit lukkojen taakse arkistohuoneeseen. Muistatko mitä pomo sanoi kun erehdyit tulemaan shortseissa töihin. Muistatko kun Uuno kippasi lajittelusiiloon paleltuneita vuotavia perunoita. Voi sitä muistamisen tulvaa joka ikään kuin kevätpuron lailla tulvi esille muistin lokeroista.

Ihmeellisen erikoinen kokemus ainakin minulle. Ei saanut oikein edes unta. Pakko nousta aamuyöstä kirjoittamaan. Tuntuu kuin aivoja olisi jotenkin pöyhitty. Samalla tavalla kun joskus niityllä heinäluokoa joka oli saanut olla sateen piiskattavana haravalla pöyhittiin. Kannatti lähteä ja matkustaa Hämeenlinnaan näihin talkoisiin.

TYYTYVÄISYYS ON KODIN ONNI

Tämännäköinen vaatimaton seinävaate on koristanut synnyinkotini seinää Kolkun Lehtolassa , Viitasaaren kenties kaikkein syrjäisemmällä kylällä. Luulen että äitini on jossain elämänsä vaiheessa vaatteen  kirjaillut. Eihän siihen ole paljoa tullut kiinnitettyä huomiota, mutta aivan viime vuosina tuo lause on jotenkin alkanut elämään mielessä. Olen tullut siihen johtopäätökseen että  lause pitää sisällään paljon viisautta. Se pitää paikkansa ja toimii hyvin jos joku  kaipaa onnea, iloa, autuutta, mielihyvää,  ja jopa hauskuutta , naurua, ja optimismiä, jotka kaikki mainitaan sanan tyytyväisyys synonyymeina.

22.03.2014 Seutu
Vastakohta on tietenkin tyytymättömyys. Olen kuullut tätäkin puolusteltavan sillä että Tyytyväisyys tappaa kaiken kehityksen ja tyytymättömyys näin ollen toimii kehityksen voimana ja takeena. En oikein usko tähän. Mutta voihan sitä aina kokeilla, mitä siitä seuraa. Varma olen että tyytymättömyys  saa aikaan kapinointia, riitoja, mielipahaa, surua, itkua, ja toivottomuutta ja pessimismiä. Näkeehän sen nyt sokea Kreettakin.

Tänä päivänä tapaa paljon tyytymättömyyttä ja vähän tyytyväisyyttä. Varsinkin vaalien alla  tyytymättömyyttä asioiden hoitoon ja tilaan oikein lietsotaan. Ja kyllähän epäkohtia riittää, ei niitä tarvitse etsiä. Voisin luetella helposti ainakin tuhat asiaa alkaen Eu:sta, Eurosta, Ukrainasta, Krimistä, Venäjästä ja päätyä kotomaahamme ja tänne kuntatalousongelmien kanssa kamppailevalle Viitasaarelle. Mutta en taida viitsiä. Vaarana on että pääsen nauttimaan tyytymättömän mieleni aikaansaamista hedelmistä.

Olin tänään kuntosalilla, ja Simmarissa uimassa. Mietin siinä punnertaessani että kyllä täällä Viitasaarella on nämä seniorien olot aika mukavat. Minulla ei ole valittamista. Seniorikortilla oliko sen hinta nyt 60 e,  saa kuntoiluherkkua maistaa niin paljon kun jaksaa ja viitsii. En tiedä onko mulla ollut poikkeusellista tuuria mutta, sen kerran kun olen terveyspalveluja tarvinnut aina olen päässyt vastaanotolle tarvitsematta viikkoakaan jonottaa. Erikoismaininnan annan näille kulttuuripalveluille. Konsertteja täällä on tuon tuosta, milloin seurakuntatalolla, milloin Areenalla. Tällä vauhdilla mehtä-penastakin taitaa kohta tulla kulttuurin suurkuluttaja. Eikä passaa unohtaa tätä SEUTUA paikallislehteä joka on tullut näiden nettisivujen kautta melkeinpä osaksi elämää.

Hyvä täällä on mielestäni olla. Mitä nyt harmittaa tuo valokuituyhteyden totetumisen jämähtäminen jonnekin usvan peittoon. Jos ei tule valokuitu olkoon tulematta. Sen takia en tyytymättömyyttä sisimmässäni ala hellimään. Silloin tyydyn tähän mokkulaani.

MIKÄ ON "SIISTIÄ"?

15.03.2014
Näkyy tuo kieli kehittyvän tai muuttuvan jatkuvalla syötöllä. Siinä ei tahdo vanha kelkassa pysyä. En ole vielä kertaakaan kehdannut käyttää sanaa haastava tai haasteellinen, vaikkakin luulen ymmärtäväni että sillä tarkoitetaan jotakin vaikeata,lähes mahdotonta tehtävää. Minulle siis esimerkiksi valokuvan ottaminen ja siirtäminen tänne blogiin on haasteellista sen sijaan kirjoittaminen jos aiheen löytää ja saa köydenpäästä kiinni sujuu kun tyhjää vaan.

Mutta tämä “siistiä” sana minua hämmästyttää. Siinä on vanhan hyvin ymmärretyn sanan käyttötarkoitusta laajennettu ties mihin. Kun emäntä sanoo minulle töihin lähtiessään,: ” muista sitten että täällä on yhtä siistiä illalla kun tulen kotiin”, luulen jotakuinkin ymmärtäväni mitä se tarkoittaa ja minulta edellyttää. Tai kun lähden vaikkapa konserttiin ja minulla on parin päivän parransänki ymmärrän että parta olisi ajettava, tukka kammattava, ja nenä niistettävä ollakseen siisti.

Nyt otan tekaistun esimerkin siistiä sanan nykyaikaisesta merkityksestä. On esimerkiksi rock`konsertti  Kaisanniemen puistossa. Paikalla 20 000 innokasta kuulijaa, fanittamassa. Orkesteri vetää kolmenkymmenen desibelin voimalla risoissa pillifarkuissa ja erivärisissä tennareissa. Sipsipusseja,   juomatölkkejä ja hampurilaispapereita on juhla- alueella paksumpi kerros kun tänä talvena konsanaan lunta. Kun faneja haastatellaan jokainen kehuu että konsertti oli siisti.  Ennen vanhaan sanottiin ” anna mun kaikki kestää”. Kun tätä vuodatusta lukee ehkä muutama toimittaja tai muu journalisti niin kertokaa minulle missä tilanteissa minäkin voisin tätä siistiä sanaa alkaa käyttämään.

Onko satiiri nimisellä huumorilla kirjoitettu blogi ( esim “kansan ministeri”)  siisti vai antisiisti kun sitä ei kuitenkaan kaikki ymmärrä?

Onko siistiä jos lähteä  Kymön jäätielle kun siellä on sohjoa ja kohvaa ?

Onko savusauna siisti juttu vaikka sieltä tulee aina  takapuoli mustana?

Onko siistiä kommentoida poliitikon kömmähdyksiä paheksuvaan sävyyn?

Vai onko siistinpää kommentoida samaa kömmähdystä suvaitsevaan sävyyn?

Että siinä sitä on pohtimista. Taidan ruveta tässä imuroimaan.

NAISTENPÄIVÄN KAUHUJA

Tämä tositarina, kenties vähän liioiteltu, tapahtui kaksi vuotta sitten naistenpäivänä. Olen selvinnyt jo paniikista ja pystyn rauhallisesti,  jopa vähän naureskellen tätä muistelemaan.

Rahapussi on minulle tuiki tärkeä varuste. Tunnen itseni jotenkin vaillinaisesesti  varustautuneeksi  jos rahapussi ei ole taskussa, Ja nimenomaan oikeanpuoleisessa pers` taskussa. Siellä on sen paikka. Èn ole suostunut sen paikkaa vaihtamaan edes matkoilla ollessa, vaikka tämä  lähinainen on yrittänyt opastaa minua että olisi parempi varkaiden varalta laittaa se rintataskuun. Olen hänelle yrittänyt selittää että en osaa kunnolla edes kävellä kadulla jos lompakko ei ole oikealla paikallaan.

Tuota naistenpäivää vietin silloinkin  täällä etäasunnolla pakkaillen klapeja ja korvaradiolla naistenpäivä ohjelmaa kuunnellen. Siinä jotenkin herkistyin ja ajattelin että pitää minunkin jotenkin tämä merkkipäivä huomioida. Päätin ottaa iltapäivän vapaata ja siirtyä velipojan kukkakaupan kautta Viestintielle. Mutta  eipä suunnitelma nyt sujunutkaan ihan noin vaan ilman ongelmia.

Siinä, kun olin lähtöä tekemässä  suoritin tavanomaiset rutiinitarkastukset. Onko matkassa  a.)avaimet, b.)puhelin,c.) rahapussi. Kolmas kopaisu oikeanpuoleiseen takataskuun paljasti että jotain on vialla. Tasku oli tyhjä. Mutta ei hätää. Sen verran  kokemusta tavaroiden hukkaamisesta on nimittäin  kertynyt että tiesin  ettei nyt ei kannata hermostua. On käytävä muistelemaan. Milloin lompakko oli viimeksi ollut kädessäni? Ei aikaakaan kun olin käynyt läpi kassatapahtumat kahdelta viimeiseltä vuorokaudelta.  Marketissa, R-kioskissa, huoltoasemalla…. ja sitten…sitten…  mikä helpotus  kalakauppias oli käynyt pihassa ja olin tietysti ostanut häneltä muikkuja. Ei hätää, kaukana ei lompakko voi lymytä.

Nyt alkoi intensiivinen etsintä.  Työpöytä laatikoineen, epämääräiset paperikasat, sanomalehtiröykkiöt, puseroiden taskut, kylpytakin ja pyjaman taskut, vaimon ompelukori, makuuhuoneen sängyt, petauspatjojen alustat, sängyn alus. vaatekaapit, yöpöydän laatikot, tohvelit, vessan kaapit, lääkekaappi. pesuainekori, naulakonpäälliset, roskakorit 5 kpl, nojatuolien pehmusteiden välit, keittiön kaapit, kaikki keittiön työvälinelaatikot ja hyllyt, lieden tausta, uuni, uuninpankko,  jääkaappi, pakastin ja mikroaaltouuni. Suuri osa kahteen tai kolmeen kertaan. Nyt alkoi näyttää pahalta. Oli siirryttävä ulkoalueille. Kaikki hajallaan olevat työkalupakit varastolla, romulaatikot, mönkijän työkalulaatikko ja telojen välit, klapikasat ja tuohipussit.

Vajaan kolmen tunnin etsintäsession jälkeen alkoi vat konstit olla vähissä. Samoin kuin psyykkinen kunto, fyysistä kuntoa saattoi olla hiukan vielä jäljellä. Oli paras antaa periksi ja nöyrtyä hakemaan apua. Soitto lähinaiselle ja avunpyyntö. Ennestään tiesin että nyt puhun tämän huushollin etsinnöistä vastaavan johtajan kanssa. Ammattimaisen viileästi ja rauhallisin äänenpainoin hän kartoitti tilanteen vakavuuden ja teki  päätöksen. ” Keitä nyt kahvit ja istu siihen  kiikkutuoliin, minä  tästä lähden sinne ajamaan ja  hakemaan sen pussin”.

Nyt  tein ihan voimani menettäneenä ihan   ohjeiden  mukaan. Istahdin hörppimään kahvia kiikkutuoliin. Tähän vanhaan, jossa on oikeat puupuolat. Mutta miten tässä tuntuu jotain painetta tuossa vasemman kankun kohdalla. Piti ihan kopaista että mikä siellä painaa. Siellähän se oli vasemmassa takataskussa. Rahapussi.

Tämän tositarinan halusin kertoa näin naistenpäivän kunniaksi. Ei sitä  tahdo pärjätä missään ei  myöskään etsinnöissä, ilman naista. Hyvää naistenpäivää  vaan kaikille naisille.

KANSAN MINISTERI

Minun ei  oikeastaan pitäisi lainkaan blogata tästä aiheesta. Koskapa itsellä on hyvin vähän kokemusta ja asiantuntemusta koko asiasta. Nimittäin, kulttuuriimme kiinteästi kuuluvan, kaikkein yleisimmän juhlajuoman nauttimisesta, josta urheiluministerin kohdalla nyt niin kovasti kohutaan. Joudun häpeäkseni tunnustamaan että en ole koskaan kokenut kyseisen piristeen erikoisia voimavaikutuksia, myöskään väsähtämistä. Tuota tunnetta jonka kuvittelisin ikään kuin valahtavan jäseniin erikoisesti polviin ja saamaan ne hervottomiksi.

Jollain tavalla tunnen kyllä myötätuntoa ministerin viranhoitoa kohtaan. Hän selvisi nimenomaan tästä  virkatehtävästä  erinomaisesti. Ajatelkaapa nyt hyvät ihmiset. Jos nyt esimerkiksi minä tai joku minunkaltaiseni vähemmistöön kuuluva henkilö olisi joutunut ministerin housuihin. Siellä olisi meikäministeri  seisonut jäykkänä  pommac-muki, tai tuoremehulasi  kädessä  latistamassa kiekkoleijonien ansaittua juhlaa. Olisin itsekin kokenut itseni poikkeavaksi niuhottajaksi, lasiin sylkijäksi ja ilon pilaajaksi. ja katsellut vaan tilaisuutta huomaamattomasti poistua paikalta. Ja kaikkein kauheinta jos siellä olisi jossain nurkkapöydällä ollut tarjolla vaikkapa maitoa. Joku olisi voinut  ikuistaa minut maitolasi kädessä. Se olisi niin syvä häpeä että todennäköisesti tuon kuvan tultua julkisuuteen joutuisin vakavasti punnitsemaan onko minulla enää luottamusta vai pitäisikö minun välittömästi erota.

Mutta ministeri hoiti homman tyylikkäästi. Hän varmaan oli jo avustajiensa kanssa etukäteen tutkinut aikaisemmilta  videoilta kuinka kiekkomitalia pitää juhlia. Kenties peräti harjoitellut spaghaateja ja muita asiaankuuluvia koreografioita. Niinpä hän todella hyvin sulautui tähän sinivalkoisten sankaripoikien joukkoon. Kirjava kravattikin oli sujautettu takin sivutaskuun ettei tunnelma häiriintyisi.. Ja miten kaikkensa hän pani peliin, ihan samalla tavalla joukkueen eteen uhrautuen kuin muutkin  Siinä on jotain liikuttavaa. Melkein kuin talvisodan henkeä. Kaveria ei jätetä.

Minusta ministeri on todella  oikea  ” kansanministeri”.

VALITUSVIRSI HUONOSTA TALVESTA!

Mehtä-Pena on talvi ihminen.   Muut odottavat yleensä  kesää minä odotan syksyisin  hartaasti talvea. Mutta en kylläkään  kuluneen talven tapaista loskatalvea. Minun mielestäni talveen kuuluisi vähintäänkin n 70-90 cm lunta ja ainakin kohtuullisia parinkymmenen asteen  pakkasia. Olen niin suivaantunut tämmöisiin talviin että inspiroiduin kirjoittamaan elämäni ensimmäisen runon. Se on luokitukseltaan puolikalevalatyyppinen valitusvirsi. Itselleni lohdutukseksi laitoin parin vuoden takaisen talvikuvan täältä Kolkun maisemista. Ehkäpä vielä joskus tulee tämännäköisiä talvia.

Mutta ehkä entäpä jos,

alkaisi sorvata sanoja.

Panna palstalle valitus,

runon muka rustaelis.



Kyllä on talavi tukossa.

Pakkanen pahasti poissa,

nietos sohjoksi sulanut

Hiihto herkes hiipumahan,

suksimisen sorti suvi,

pulkkamäen puhkasi pilalle



Kaipa on pakko jo parata

Muutos on totta ei tarua

Ilimat  ihan   ylös alasin

Vuodenajat vailla vakiota

Päästöt on päästetty pihalle

Savut kaikki saunan taakse.



Josko nyt joskus viel näkisi

kuuntelisi kunnon talven

jolloin pakkanen panisi

lumi narskus jalan alla

huura hohtaisi haloissa.

KUULINKO OIKEIN? SHOTSIN OLYMPIALAISET MAKSAVAT 37 MILJARDIA EUROA!

Kirjoitin tällä tavoin otsikoidun blogin 8.2.2013 Us:n vapaavuoro palstalle. Kirjoituksessani ihmettelin kuinka paljon rahaa yksiin talvikisoihin voidaan tuhlata. Sanoin että jos summa pitää paikkansa aion boikotoida kisoja. Peräänkuulutan kohtuullisuutta ja protestoin näihin kisoihin ja urheiluun laajemmaltikin liittyvää kohtuutonta ja holtitonta rahan käyttöä.

Tänään Seudun lukijatekijä illassa sivuttiin myös Shotsin kisoja. . Mutta nyt sanon uudestaan ,”kuulinko oikein kisat maksavatkin jo ainakin 57 miljardia euroa.

Laitan tähän vähän vertailutietoa.

Suomen valtion menobudjetti v 2012                          52.4 miljardia euroa

Suomen valtion velka                10/2012                       82.3 miljardia euroa

Sosiaali- ja terveysmenot Suomessa 2012                    12.0 miljardia euroa

Venäjän budjettimääräraha ympäristön suojeluun      1.2 miljardia euroa

Huomasin että Jukolan viestin budjetti Jämsässä oli 1 miljoona,  huom. miljoona euroa. Kisoissa oli 17 000 osallistujaa.+ n 100o toimihenkilöä ja talkoolaista sekä paljon yleisöä . Vertailun helpottamiseksi kerron että tuo yksi miljoona = 0001 miljardia eli yksi tuhannesosa Shotsin kisoista.

En siis aio matkustaa Shotsin kisoihin. En tiedä viitsinkö edes avata telkkua. Keskisuomalaisen urheilusivuilla sytytän saunan uunin. En  myöskään kirjoita blogeja kisoissa esiintyneistä ilmiöistä tai turvallisuudesta.

Älkää ymmärtäkö minua väärin. En boikotoi venäjän ihmisoikeustilannetta. En omista sateenkaaren väristä solmiota eikä minulla ole minkäänväristä kaulaliinaa. Mutta boikotoin hölmöilyä jota rahankäytössä Shotsissa   ja muillakin urheilu areenoilla  harrastetaan. Urheilumiehestä kehittyy tällä menolla fanaattinen huippu-urheilun vastustaja.

OLETKO OLLUT UITOSSA?

Näin kysyi minulta eräs Puttaan mies taannoin kun  keskustelimme metsätöistä entisaikaan. Silloin kun miehet oli rautaa ja laivat oli  puuta hiio hoi ! Mutta enpähän  ole ollut. Silloin kun uittotoiminta Viitasaarella oli kiihkeimmillään olin vielä niin poikanen etten kelvannut uittoporukoihin. En tiedä onko nuoremmasta sukupolvesta osa edes kuullut puhuttavan uitoista, jotka viime vuosisadan alkupuolella olivat vielä oleellinen osa Viitasaarenkin kylien, ainakin Kolkun kylän elämää. Kymmenkunta vuotta sitten pyynnöstä haastattelin henkilöitä jotka 0livat itse  olleet mukana Kolkkujoen  uitossa.  Piti laatia muka  ” Kolkkujoen uittohistoria”,  mutta ei sitä nyt miksikään historiadokumentiksi voi sanoa. Onpahan paremminkin jonkinlainen tarinakokoelma Kolkkujoelta jota parhaillaan entisöidään uittokautta edeltävälle tasolle.

Pistänpähän tähän linkin Kolkun kyläsivuille josta kyseinen kirjoitus löytyy. http://www.kolkku.info/data/uittohistoriikki.pdf

SITÄ KUUSTA KUULEMINEN

Vietimme uudenvuodenaaton alkuiltaa lastenlasten kanssa ison 145 vuotta vanhan kuusen juurella jätkänkynttilää poltellen. Kerroin että on olemassa sanonta joka kuuluu: “Sitä kuusta kuuleminen jonka juurella asunto:” Kuuntelimme hetken mutta kuului vain vaimeaa tuulen suhinaa kuusen latvasta. En osannut vastata lasten kysymykseen mitä tämä sanonta tarkoittaa.

Yleensä Suomalaisten sananlaskujen sanoma on selvä. Esim. toinen sananlasku joka sanoo: ” Joka kuuseen kurkottaa se katajaan kapsahtaa”, tarkoittaa ilmiselvästi ettei tule havitella liian korkeita. Pitäisi siis olla realisti voimiinsa nähden. Minua jäi vaivaamaan tämä kysymys että miten sitä kuusta kuunnellaan ja mitä se mahdollisesti on valmis kertomaan. Yritin hakea vastausta Googlen ja Wikipedian avulla aika heikoin tuloksin.

Tällaisia esityksiä kuitenkin  löysin. Ison kuusen alla oli metsästäjän hyvä yöpyä, tarjosihan  se hyvän sekä sade-,että näkösuojan. Ennen yöpuulle asettumista pitää kuitenkin pyytä lupa majoittua puunhaltijalta. Joku ehdotti että on aina noudatettava sen seudun tai maan tapoja missä kulloinkin asuu. Kolmas selitys oli että on kuunneltava sen puhetta jonka leipää syö. Minusta nämä selitykset eivät oikein hyvin istuneet tähän lauseeseen, mutta en oikein parempiakaan keksinyt.

En ole itse  niin luontorakas että olisin käynyt halailemassa puita, en ole tavannut haltijoita enkä menninkäisiä, en oikein kuullut kuusten kuiskivan. Tosin joskus olen kuvitellut minkälaista elämä oli vaikkapa silloin kun isoisäni muutti omasta lapsuudenpihapiiristään  perheensä ja myös pirttinsä 220 metrin päästä tähän paikkaan missä synnyin kotini on.  Se oli iso elämänmuutos papalleni jota en ehtinyt koskaan tavata. Minulle on kerrottu että maiseman vaihdos Suurensuonmäen pihapiiristä Lehtolan kuusien  katveeseen otti vaarilleni niin koville ettei hän oikein loppuelämänsä aikana siitä selvinnyt. Kovin pieneltä vaikuttaa isoisäni reviiri näin nykypäivän mitassa katsottuna.

PORISSA PAUKKUI!

Tämä on vähän vanha uutinen. Kyllä kai   uudenvuodenaattona paukkuu vähän joka puolella joten sinällään uutisarvo on pieni. Mutta kerronpa kuitenkin oman kokemukseni v 1965-1966 vuodenvaihteesta.  Se oli ensimmäinen uudenvuodenaatto jonka vietin kaupungissa. Olin juuri muuttanut Hämeenlinnaan ja tavannut siellä  erään neitokaisen josta myöhemmin tuli lasteni äiti. Hänen kanssaan menimme uutta vuotta vastaanottamaan Poriin yhteisen tuttavamme kutsumina. Olimme mukana kirkossa keskiyön Jumalanpalveluksessa. Tämäkin oli minulle uusi kokemus. Mutta tulossa oli vielä lisää  kokemuksia. Kun hartaana kirkonpenkissä kuuntelimme kirkonkellojen soittoa, ja kahdestoista lyönti oli lyöty, kuului jostakin valtava paukahdus niin kuin tykinammus, tai oikein kova ukkosen jyrähdys. Ja lisää paukkuja seurasi tiheään tahtiin. Minulle tämä oli ihan uusi ja yllättävä tapaus. Täällä Viitasaaren syrjäkylällä asuessa en ollut koskaan kuullut että pitäisi ampua jotain uudenvuodenraketteja. En tosiaan ymmärtänyt mistä oli kysymys. Oliko sota voinut syttyä näin ykskaks ja arvaamatta. Pomppasin pystyyn ja aloin armeijassa oppimaani soveltaen tähystää kirkon  eri ovien suuntaan missä näyttäisi olevan turvallisemman näköinen vetäytymistie. Tilanne päättyi  kuitenkin pian onnellisesti kun tuleva vaimoni kiskaisi minut istumaan takaisin paikoilleni ja suhahti korvaani. Täällä vain  ammutaan raketteja uuden vuoden kunniaksi.

Myöhempinä kaupunkivuosina olen ollut tietenkin jo paremmin  paukkeeseen varautunut, joten paniikkia ei ole päässyt syntymään. Joskus kun lapset olivat tuossa toisella kymmenellä olen heidän kanssaan ollut katsomassa isojakin ilotulituksia. Ei ne minua koskaan ole erikoisesti kiinnostaneet mutta en niitä ole ärhäkkäästi vastustanutkaan. Vähän kyllä aina ihmettelen miksi pitää rahojansa tuhlata ampumalla niitä taivaan tuuliin? :D

Tätä uutta vuotta vastaanotimme Tuulan ja  kahden poikani lapsen kanssa täällä Kolkun kylällä ilman ainuttakaan paukkua tai rakettia. Tosin olin varannut ison haapapölkystä tehdyn jätkänkynttilän. Sytytimme sen  lähes 150 vuotta vanhojen pihakuusien katveeseen. Se paloi hyvin iloisesti ja siinä taisi pappa kertoa nuoruudestaan. ” Siihen aikaan kun ei vielä uutena vuotena paukkunut.” Ihan hiljaista täällä oli vain kuusen latva vähän tuulessa humisi ja jätkänkynttilä iloisesti räsähteli. Naapureissakaan ei paukuteltu.

JOULUTERVEHDYKSIÄ!

Jouluna vaihdetaan paljon tervehdyksiä. Sekä henkilökohtaisesti että Joulukorttien,  mutta enenevässä määrässä digitaalisesti sähköpostin ja sosiaalisen median välityksellä.

On hyvä että on monenlaisia tervehdyksiä. Olisi vähän tylsää jos kaikissa lukisi vaikkapa Hyvää Joulua. Mukava kun on vaihtelua. Lapsena muistelen että toivotettiin yleensä Hauskaa Joulua. Se on hyvä toivotus ainakin lapsille. Minäkin toivoisin että kaikilla lapsilla Jouluna olisi Hauskaa. Monet toivottavat Rauhallista Joulua. Se on hyvä toivotus varsinkin niille joiden  elämä on liian kiireistä, mutta ei oikein sovi esim.  yksinäiselle vanhukselle jonka päivät voivat olla muutenkin  tuskastuttavan rauhallisia.  Iloista Joulua tai Jouluiloa voi toivottaa lähes kaikille, ellei nyt tiedä että henkilöä on kohdannut äskettäin suru, sairaus tai joku muu vastoinkäyminen. Harvoin kuitenkin  Joulutoivotus on niin erikoinen että se jää mieleen vuosikausiksi. Minä olen kuitenkin saanut 41 vuotta sitten tällaisen henkilökohtaisen Joulutervehdyksen joka on jäänyt niin mieleen että joka Joulu olen sen muistanut.

Elettiin vuotta 1972. Tuo vuosi on jäänyt erikoisesti mieleeni Munchenin  olympiakisoista ja Suomalaisten juoksijoiden suurmenestyksestä siellä. Mutta myös surullisesta  syyskuun 6 pv terrori iskusta kisakaupungissa. Tuona syyskuun 6 pv. yönä oli  täällä Suomessa, ainakin Kotkassa, jossa tuolloin asuimme,  tosi kova myrsky. Veti kai vertoja Eino myrskylle. Mutta samana yönä perheeseemme syntyi toinen lapsi,  poika.

Aatonaatto illalla minulle soitti silloinen RV-lehden päätoimittaja Eino Ahonen. Hän tiesi että vapaaehtoisena hoidan pienen Karhulan helluntaiseurakunnan kirjapöytää. Ahonen  kysyi olisiko meillä mahdollisesti  kirjaa jonka nimi on Suuri ilo. Muistin että siellä on yksi kappale tätä vanhaa pikku kirjasta josta painos oli jo aikaa sitten loppunut. Eino Ahonen pyysi minulta enkö voisi toimittaa sitä vielä Jouluksi Kotkan Metsolan seurakunnan kirkkoherralle Rovasti Eljas Lemmetyiselle. En tiedä mitä varten hän juuri tätä kirjaa kaipasi, kenties Joulusaarnansa valmistusta varten. En tietenkään voinut enkä kehdannut kieltäytyä pyynnötä. Niinpä aattoaamuna melko aikaisin soittelin vähän arkana Metsolan pappilan ovikelloa. Vastaanotto oli ylenpalttisen ystävällinen. Vaikka estelin, Rovasti vaatimalla vaati minua tulemaan peremmälle pappilan kauniisti sisustettuun valoisaan  saliin. Minut istutettiin kahvipöytään jossa keskustelimme hetken aikaa. Rovasti kyseli minulta kiinnostuneena monia asioita. Hän kyseli perheestämme ja minä sain kertoa että siihen kuuluu vaimo, nelivuotias tytär ja vasta kolmekuukautinen poika. Minun piti juurta jaksain selittää hänelle ja Ruustinnalle joka istui myös pöydässä kuinka Joulua meillä aiotaan viettää. Samoin hän tahtoi tietää minkälainen Jumalanpalvelus seurakunnasamme pidetään.

Tämän yhdessä vietetyn hetken jälkeen Rovasti tuli saattelemaan minua ulko- ovelle. Siinä hän vielä kiitteli tuosta kirjasta ja kun kättelimme hän toivotti minulle  omaperäisesti ja hyvin sydämellisesti.   “TOIVON ETTÄ TEIDÄN PERHEESSÄ SAADAAN KOKEA TÄNÄKIN JOULUNA LÖYTÄMISEN ILOA!”

Tämä tapaaminen ja Joulutoivotus on jäänyt mieleen ja joka Joulun aika sitä olen muistellut. En tiedä mitä hän tarkalleen ottaen edes tarkoitti mutta ymmärsin  että hän viittasi Jouluevankeliumin kohtaan jossa sanotaan paimenista ” He menivät kiiruhtaen ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen”

HARAKA HARAKA HAINA BARAKA

Otsikko on  swahilin kieltä ja merkitsee  suomeksi “kiire kiire ei siunausta.” Jos joku vieroksuu sanaa siunausta voi aivan hyvin käyttää tilalla sanaa menestystä.  Opin tämän Afrikkalaisen  sananlaskun Tansanialaissyntyiseltä miniältäni jota arvostan suuresti. Mielestäni tässä sananlaskussa on suuri viisaus ja se on aina ajankohtainen erikoisesti näin Joulun edellä. Meillä arvostetaan kiirettä väärällä tavalla. Ollakseen tehokas ja menestyvä pitää olla aina kiire ja siitä pitää myös muistaa muistuttaa lähipiiriä. Täyttä kalenteria on mukava vilauttaa ystäville. . Näättehän kuinka varattu minä olen, kuinka paljon minulla on menoa ja kysyntää. Jos joku kehtaa tunnustaa että hänellä ei ole kiire, saattaa kokea että häntä  pidetään luuserina tai tyhjäntoimittajana. Ajatus on siis aivan päinvastainen kun tuossa Tansanialaisessa  sananlaskussa.

Eläkeläisukolla ei ole varsinaista kiirettä. Tosin touhuilen sentään yhtä jos toistakin niin kuin lukijat kenties ovat havainneet. Mutta luulen tietäväni mitä hektinen , jopa rajutahtinen työ ja elämä on. Jos olette joskus sattuneet näkemään televisiossa kuvaa Japanin pörssistä päivänä kun USA:n keskuspankki on muuttanut ohjauskorkoa, niin meininki on  jollain tavalla on samantyylistä kun vihannestukkukauppa kiihkeimmillään. Sitä työtä tuli tehtyä yli 30 vuotta.  Myönnän että sana” kiire.kiire” oli ahkerassa käytössä jossain elämänvaiheessa. Mutta eräänä päivänä  eräs edesmennyt hyvä  työtoveri ja yhtiökumppani otti minut puhutteluun. Hän sanoi:” kuule Pentti! Eiköhän sovita että jätetään tämä sana kiire kokonaan pois sanavarastosta. Itsehän me näitä asioita junaillaan ja järjestellään. Kun valitetaan kiirettä niin, omaa järjestelykykyhän siinä vain osoitetaan heikoksi.” Löimme sopimuksen merkiksi kättä päälle ja aloitimme kiireettömän elämän. Muistan monia tilanteita että työpaikalla oli lähes kaaos. Olimme jäljessä kaikista aikatauluista. Ei oikein tiennyt mihin olisi ensimmäiseksi tarttunut. Mutta me  pidimme kiini  sopimuksesta että sanaa kiire ei käytetä.  Toistelimme ääneen. Tässä ei ole mitään kiirettä. Kyllä nämä asiat tästä saadaan järjestymään tavalla tai toisella. Tiedättekö että tämä taktiikka, että kiireestä ei puhuttu auttoi ihan arkipäiväisissä tilanteissa . Tressi väistyi sivummalle. Tuntui että asiat sujuivat paremmin vaikka työ oli samanlaista kuin ennenkin.

Vuosikymmeniä on vierinyt tuosta sopimuksesta ja pyrin edelleen siitä kiini pitämään. Joskus tulee vieläkin  suunniteltua vähän liian tiukkoja aikatauluja  mutta niitähän  voi aina sovittaa ja muuttaa se on järjestelykysymys. Kiirettä ei ole ei varsinkaan Joulunaikaa

MAAKOTKA LENTELI KOLKULLA

Ensimmäisen kerran elämässäni näin maakotkan hyvin läheltä. Se lähti auton eteen Kolkuntiellä  Heinäsuolta maanantai aamupäivällä. Oli kirkas ilma, aurinkokin oli näkyvillä. Lintu lennähti ihan eteen  ja tuntui kuin joku varjo olisi laskettu alas. Kotka lensi edellä ehkä parikymmentä metriä ennen kuin suunnisti poispäin tiestä kohti suon takareunaa. Lähitalon emäntä ja isäntä olivat nähneet sen ilmeisesti samana päivänä.

Heti ymmärsin että ei ollut kysymys ihan tavanomaisesta linnusta. Täys´ikäisen maakotkan siipien väli on Wikibedian mukaan 190-220 cm. Niitä pesii Suomessa ehkä n 350 paria mutta kanta elpyy pikkuhiljaa. Luonnollisesti se on rauhoitettu .Tuollainen  lintu tekee kyllä äkkiä nähtynä vaikutuksen. Se on jotenkin hyvin vahvan oloinen ja siiveniskut ovat rajun tuntuisia. Ellen olisi istunut pakettiautossa olisin varmasti pelännyt. Jotenkin rupesin ymmärtämään kirjailijoita ja runoilijoita jotka mielellään käyttävät kotkan siipiä nuoruuden, voiman, ja uljuuden vertauskuvana. Muistan että näin on myös isossa kirjassa jossa mm sanotaan että  “nuoruutesi uudistuu niin kuin kotkan.”

En tiedä ketkä muut ovat tavanneet Kolkun kotkan mutta minä näin sen seuraavana aamuna uudestaan samassa paikassa. Ehkä jotkut luontoihmiset tietävät onko se jotenkin reviiriuskollinen lintu vai olisiko napannut kauriin tai hirvenvasan ja leiriytynyt sitten ruokapöydän lähettyville. En kutenkaan kummallakaan ehtinyt kaivaa kameraa esiin joten kuva on Wikipediasta.

SUOMALAINEN MESSU VETI YLEISÖÄ

Viitasaaren eri seurakuntien laulu-, ja  musiikkivoimista koottu kuoro ja orkesteri esitti Lasse Heikkilän jo 1996 säveltämän  Suomalaisen  Messun  Viitasaari areenalla sunnuntai iltana . Esitys kokosi niin runsaan yleisön että se varmasti yllätti järjestäjät. Senkin takia että hiukan supistetussa muodossa teos esitettiin ennakkoon jo  Kirkossa itsenäisyyspäivänä runsaalle kirkkoväelle. Varmaan joukossa oli monia jotka halusivat kuulla messun kaksi kertaa saman viikonvaihteen aikana.

Suomalainen messu kolahtaa suomalaiseen mielenmaisemaan myös Suomalaisen miehen sisimpään. Kun Risto Kumpulainen lauloi laulua “Missä kulkee isät maan” moni mieskuulijakin pyyhkäisi silmäkulmaansa.  Suomalaisen messun musiikki on kansanmusiikin tyyppistä, mukaansa tempaavaa ja rytmikästä mutta sanat ovat kohti käyviä ja perimmäisten kysymysten äärelle vieviä. Orkesteri soitti suurella innoituksella ja mukaan mahtui myös “Parempien päivien polkka” , eikä se tuntunut mitenkään sopimattomalta.

Messu oli sikälikin erikoinen että useassa kohdassa Yleisö otettiin mukaan laulamaan. Tuntui että yleisö suorastaan tempautui laulamaan mukaan Laulu Suomelle laulua jossa kehotettiin nostamaan salkoon lippu valkoinen ja piirtämään pilviin risti sininen.

Katri Kumpulainen  ja Miia Kuusela samoin kuin koko kuoro ja säestysryhmä ovat tehneet suuren työn harjoitellessaan  ja sovittaessaan näin mittavan reilun tunninmittaisen esityksen. Oikeastaan toivoisi että esitystä kuultaisiin vielä joskus myöhemminkin lähialueella vaikkapa Pihtiputaalla tai Suolahtisalissa.

JOULU TULLA JOLLOTELLOO

Joulu tulla jollottelloo Näsijärven jäällä, sanottiin jossain vanhassa lorussa jonka opin lapsena. Nykyään tämä enää ei pidä paikkaansa. Joulu ei jollottele ,vaan painaa päälle vilinällä ja vilskeellä. Ihmiset ovat kiireisiä, ja kun on liian kiireinen on myös helposti ärtynyt. Valta-osa ihmisistä ryhtyy syyttelemään kaiken johtuvan johtuvan Joulun kaupallistumisesta. Syy kiireeseen jä ärtymykseen sysätään ikäänkuin liike-elämän viaksi.

Itse en yhdy tähän valitusvirteen. En ole liimannut postiluukun päälle EI MAINOKSIA tekstiä. Minulle saa lähettää mainoksia se kuka haluaa. Tämä koskee myös sähköpostia. En laita koskaan ruksia kohtaan minulle ei saa lähettää mainospostia. Antaa tulla vaan, kyllä tänne e.mailiin vielä mahtuu. Tunnustaudun siis  julkisesti tässä mielessä markkinatalouden kannattajaksi. Olen ehkä myös jonkunverran utelias. Haluan tietää mitä kaikkea olisi tarjolla.

Tästä kaikesta huolimatta, tai ehkä juuri tästä johtuen, Joulu edelleen tulla jollottelloo minulle lähes yhtä verkkaisesti kuin lapsena. Kovin suuri ostohysteria-aalto,  ei taida tähän talouteen tänäkään Jouluna iskeä. Uusia elektronisia venmpaimia kartan, vanhojakaan kun en kaikkia ole oppinut käyttämään. Olemme pyrkineet myös varmistamaan ettei  juluruokia  varattaisi kohtuuttomia määriä. Jo vuosia meidän ”Joulukinkku” on ollut 600 gr pakkaus siivutettua savusaunakinkkua. Ehkä tänä vuonna jätämme senkin väliin ja hankimme 400 gr maalaislihahyytelöä joka minun herkkuani. Laatikot on liian työläitä. Sitäpaitsi porkkanalaatikosta en erikoisesti tykkää ja lanttulaatikko aiheuttaa närästystä. Päädymme todennäköisesti ostamaan rasian Bataattilaatikkoa, se kun on makeaa ja hyvän väristä Joulupöytään. Joulukalaksi varasin Kuusamossa käydessä rasian Kitkan suolamuikkuja. Joululeivän valitsen huolellisesti paikallisilta taitajilta, samoin ohrarieskan.

Joulukoristeissa noudatamme myös pelkistettyä linjaa. Joulukuusestakin olemme täällä keskusta asunnossamme luopuneet. Sen jälkeen kun jouduin lakaisemaan kolmen kerroksen verraan kerrostalon rappukäytävää yrittäessäni  viedä kuivan kuusen kokonaisena roskakatoseen. Tosin minulla on tuolla Kolkun kylällä 24 metrinen pihakuusi jonne vuosia sitten virittelin sähkökynttilät. Se kun vielä sattuu kasvamaan  Viitassaaren korkeimmalla mäellä niin saanpahan kehua että ovat korkeimmat jouluvalot koko pitäjässä. Jouluverhot ja muutamat Jouluvalot tuovat Joulutunnelmaa riittävästi. Tänä vuonna vaimo löysi kirpparilta vanhan puisen kynttilänjalan. Se on vuoltu pihlajasta. Jotenkin se sopii hyvin etenkin minulle kun muutenkin tapanani on samoilla metsässä ja katsella Jukolan Laurin tavoin puita väärii.

Tehdä  jollotellaan itsekukin omannäköisemme ja makuisemme Joulu!

HEINÄ-SUVANTO OSA 2

Noin 50 vuotta oli siis sitkeästi kaivettu suusanallisin sopimuksin 32 miehen voimin pääsemättä juuri minkäänlaisiin tuloksiin. Kuivatuskertomuksessa sanotaankin, “jo alettiin uupua ja turvaannuttiin valtionapuun. Tämä käänne tapahtui siis v. 1864 jolloin järvikuivatusyhtiö josta ykkösosassa kerrottiin siis perustettiin. Yhtiölle valittiin myös isännöitsijä jona toimi  koko yhtiön olemassaoloajan K. F. Sarlin Saraste  Yhtiökokouksessa marraskuun 23p:nä 1912 yhtiön tilintarkastajat kiittivät runsassanaisesti isännöitsijää hyvin tehdystä työstä.

” isännöitsijä joka myöskin on rahastonhoitaja , on yhtiön kirjat ja asiat hoitanut tunnollisella tavalla, uhraten yhtiön eteen suurta vaivaa ja työtä, varsin vähäistä palkkiota vastaan , josta työstään on ollut suuri hyöty, joka hyöty tulevaisuudessa tulee olemaan vielä suurempi, ehdotamme mielihyvällä, että yhtiökokous myöntää tilintekijälle, kiitollisena hänen tarmokkaasta ja uhrautuvasta toiminnastaan täydellisen tilivapauden. ”

“Kaivamista siis jatkettiin ja valtio tulikin apuun , runsaalla kädellä. Saatiin rahasin 10,500 markkaa, työkalut, rakennusmestari ja lisäksi vielä ns. särvinrahaa 40 penniä jokaiselta yhtiön tekemältä työpäivältä. Paitsi tuota runsasta valtionapua, maksoi koko kuivatustyö yhtiölle kolmenkymmenen vuoden kuluessa noin 161,000 markkaa. Kuivatustyö valmistui 1896 ja loppusyynin toimitti yli-insinööri Verner Lindberg. Yhtiö velvoitettiin sitten, suuren uhkasakon uhalla pitämään vetokanavan ainiaan kunnossa. Heinäkuun 8 p:nä 1909 vahvistettiin yhtiön kantakirja (osakasluettelo) ainiaan noudatettavaksi sekä ääniluku,  ja nämä vielä nimillä lujitettiin kutsuttujen todistajien maisteri Iivari Tuohimaan, ja kunnan esimies Albert Toikkasen läsnä ollessa. Määrättiin että yhtiö pitäköön tarkan huolen kanavan siivoamisesta joka kesä, muuten joudutaan tekemisiin kruunun virkamiesten kautta.”

Tähän päättyi pitkä  kuivatustyö. Todettakoon kuitenkin, että varsinaista viljelysmaata ei kuivatuksella saatu aikaiseksi. Yhtiö hallinnoi  kuivatuksen aikana paljastunutta ranta-aluetta. Siitä jaettiin osakkaille osuuksien suhteessa palstoja josta osakkaat niittivät järviheinää eläimilleen. Joiltakin alueilta heinä myytiin myös huutokaupalla jotta yhtiö sai vähäisiä tuloja.   Niittäminen tehtiin vedesstä ja heinä kannettiin takkavitsoilla ylemmälle osalle kuivamaan ja laitettiin sitten “pielekseen” josta isännät talvella hevospelillä noutivat heinät. Niittämisessä ja kantamisessa miehet käyttivät närevitsoista tehtyjä lumikenkiä muistuttavia suvantosuksia koska muuten liejuun olisi uponnut.Tämän kirjoittajalla on joku muisto siitä kun vielä sotien jälkeen olin isäni mukana hakemassa heinäkuormaa Heinä-Suvannolta. Järviheinän niitto kuivatusalueelta loppui 1950 luvulle tultaessa. Tämä projekti kesti siis n. 138 vuotta Voi vain kuvitella kuinka paljon hikeä tällä työmaalla sinä aikana vuodatettiin usean sukupolven miesten selkänahasta, ilman kovin kummoisia hyötyjä. Nostan hattua noille sitkeille puurtajille joiden joukossa on ollut isoisäni, isoisäni isä ja hänen veljensä, sekä isoisäni isän isä.

Mutta Heinä-Suvanto jatkaa elämäänsä. Kolmannessa osiossa kerron vähän sen myöhäisemmistä vaiheista ja sen nykytilanteesta.

KOHTUULLISUUSAJATTELU LANSEERATTAVA

Olen sitä mieltä että  Suomessa pitäisi ottaa käyttöön laajasti ja monilla aloilla KOHTUULLISUUSAJATTELU. Se ei  koskisi  ainoastaan palkkoja, joihin voisi kyllä säätää välittömästi  sekä minimi että maximi rajat. Jos nyt alkuun vaikka minimi olisi  1500 maximi 15000 e. Siinä olisi jo haitaria tarpeeksi. Kovapalkkaisin tienaisi jo kymmenkertaisesti matalapalkkaisempaan verrattuna. Jos nyt joku menisi ulkomaille paremman palkan toivossa niin siitä vaan.  Kyllä hänet joku toinen pian  korvaisi eikä välttämättä huonompi. Intiasta ja Kiinastahan ne parhaat insinööriaivot tietotekniikkaalallekin kuulemma tulee.

Mutta ei tässä kaikki. Rakennusinvestoinneissa pitäisi ottaa käyttöön kohtuullisuus. Kaupungintalot, kultturitalot, urheiluhallit,  kirkot ja rukoushuoneet,  sekä virastot. Niille pitäisi säätää raja jota ne eivät saisi ylittää. Olisko se vaikkapa  2000 e kerroskuutiometri paikallaan ettei turhan korkeata lämmitettävää tilaa tehtäisi. Asunnoilla saisi olla myöskin katto, tarkoitan  tietenkin kokoa en vesikattoa joka kyllä on välttämätön. Jos koko  olisi maximissaan 75 neliötä henkeä kohti sen luulisi jo riittävän. Meillä oli  nuorena perheenä alkuun 29 neliötä kolmelle hengelle eli vajaa 10 neliötä henkilö. Hyvin pärjättiin. Mukavaa oli. Nyt on tilaa minusta ruhtinaallisesti 70 neliötä kahdelle hengelle . Mukavaa on nytkin ja mahtuu hyvin kohtullisuuden raameihin.

Eivät yrityksetkään kovin hyvin ole kohtuullisuusajattelua harrastaneet. Hyvä esimerkki on tämä talvivaara. Se polkaistiin käyttöön innolla ilman minkäänlaista kohtuullisuusharkintaa. Jos olisi alettu  louhia vaikkapa viidesosan kapasiteetilla ei olisi heti oltu  suurimpien joukossa maailmassa, mutta väitän että firma olisi nyt pystyssä. Ehkä tänäpäivänä voitaisiin miettiä seuraavaa laajennusta. Kokemusta olisi tullut liuotusmenetelmästä, kipsisakkaaltaista, ja nikkelin hinnan heilahteluista.

Tämä kaikki  menee tietysti säätelytalouden puolelle jossa on tietysti omat ongelmansa. Kukaan ei oikein viitsi yrittää mitään kun kaikki on säädelty. Kuhan nyt ollaan kirjoilla . Eräs Walmetilla töissä ollut insinööri sanoi minulle joskus “me  ollaan tekevinämme töitä ja Walmet on maksavinaan meille palkkaa.”  Mutta jos lanseerattaisiin tämmöinen kohtuullisuusvyöhyke ajattelu  ehkä voitaisiin ohjailla kohtuullisuusideaa vähä kerrassaan parempaan suuntaan. Verotuksellakin sitä voisi ohjailla esim. jos  se olisi  kohtuullisuusvyöhykkeelle sijoittuvalle 10-40% mutta jotka eivät sinne sijoitu 80 %.   Tämmöisiä nykymeininkiin nähden kohtuuttomia  ajatuksia täällä kannonpäässä heräsi

HEINÄ-SUVANTO PITKÄ PROJEKTI OSA 1

Lienekkö kovin moni käynyt Heinä-Suvannolla  Kumpumäellä, lähellä Keiteleen rajaa sijaitsevalla kosteikkoalueella jossa on kenties koko välisuomen runsain ja lajirikkain lintukanta. Kyllä kai siellä muitakin luonnoneläimiä runsaasti on. Kannattaa käydä ainakin jos tykkää patikoida ja bongata lintuja.

Mutta Heinäsuvanto ei ole syntynyt itsestään. Se on syntynyt yli sata vuotta kestäneen, voidaan sanoa myös epäonnistuneen kuivatusoperaation seurauksena. Jostain käsiini on joutunut vanhoja papereita jäljennöksinä, pöytäkirjoja, tilikirjoja ja jopa kantakirja tuosta Viitassaren koillisosien isäntien yhteisprojektista joka alkoi jo vuonna 1811 ja saatiin ilmeisesti jonkinasteiseen välivaiheeseen 1912  Aikomukseni on pääpiirteittäin yrittää kuvailla tuota projektia siitäkin syystä että isoisäni isä Herman Paananen veljensä Junnun kanssa olivat tuossa hankeessa mukana. Kertomus on pitkä, aineistoa on, joten jaan tämän kolmeen osioon. Lainaan paljon alkuperäisitä tekstiä senkin takia että se on värikästä rehevää ja siitä voi huomata myös kuinka paljon virkakielikin on muuttunut parin vuosisadan aikana.

“Kertomus Suvannon järvikuivan synnystä, tulevan sukupolven varalle, joka ei liiemmin tunne asiaa.”

Vuoden 11811 alkupuolella ja ummelleen sata vuotta sitten näyttää syntyneen ajatus hankkimaan heinämaata Kumpumäen puolikunnalle , jolla oli vähän niittyä ja nekin vähät kuivaperäisiä rinnemaita. Oli huomattu Suvantojärven olevan matalan ja mutapohjaisen ja siis soveliaan kuivattavaksi.

2)Hakijat olivat sitten saaneet kuuluisan maanmittarin Daniels´sonin pitämään laillisen syynin ja tarkastuksen Suvantojärvellä  syyskuun 2 p:nä 1811 . Pöytäkirja on tarkasti laadittu ja osoittaa suurta perehtymistä tällaisiin asioihin . Laillisten kuulutusten  kautta olivat rajanaapurit sekä Waasan ja Kuopion läänistä kutsuttu toimitukseen ja saapuneet miehissä Kuopionkin puolelta, Vuonamonlahden ja Koutajärven kyläläiset , joiden maat sattuvat järven eteläpäähän, vaan eivät ole itse ryhtyneet kuivatustyöhön.

3 ) Maaherra Waasan läänissä on sitten, päätöksellä, annettu 13 p:nä heinäkuuta 1812 sallineet hakijain kuivata Suvantojärveä, niin laajalta kuin suinkin siihen käytettävillään kustannuksilla tapahtua taitaa. Päätös on myös laillisessa järjestyksessä kommuniseerattu Kruunun virkamiehen kautta.

Tässä olivat kaikki osakkaat saapuvilla jaq vahvistivat nimillänsä karttapaperille laaditut yhtiön perusteet, jotka todistivat kaksi virkamiestä , kirjoituksen taitavia molemmat. Nimimerkillä vahvistivat Kylänvanhin Johan Hackselius jaq aliupseeri Matts Buur ynnä Martti Kumpulainen.  

Kaivutyötä tehtiin siis useita viikkoja vuodessa viidenkymmenen vuoden ajan ilman mainittavia tuloksia. Vedenpintaa ei jurikaan saatu alenemaan. Yhtiön perustamisesta ja hallinnosta seuraavassa osiossa ehkä ummelleen parin viikon kuluttua.

MUISTELUN PÄIVÄ

Tänä aamuna minäkin suuntasin aamulenkkini Hiekan hautausmaalle. Usein muulloinkin siellä tulee käytyä, miksei sitten näin pyhäinpäivänä. . Se kun sattuu olemaan juuri sopivan matkan päässäkin  oleva etappi. Paljon tuttuja nimiä vilahtelee hautakivissä. Usein kuljen omaisteni haudalle vähän eri reittiä. Sekin tuo vaihtelua ja uusia edesmanneitä palautuu mieleen.

Kahdeksan omaistani lepää Hiekan mullissa. Äidin puolen isovanhemmat, heidän nuorena kuollut tyttärensä. Omat vanhempani ja myös kaksoisveljeni joka menehtyi heti synnytyksen jälkeen, Toinen veljeni joka kuoli alle vuoden ikäisenä ja sisareni  joka menehtyi autoonnettomuudessa  alle viisikymppisenä kolmetoista vuotta sitten.

Tarinasta tulisi sekava jos tässä muistelisin heitä kaikkia. Keskityn  tässä isovanhempiini erityisesti mummooni joka siirtyi rajan toiselle puolen v 1965. Juuri pyhäinpäivän aikaan 48 vuotta sitten tapasin hänet viimeisen kerraan sarasvuoteen ääressä Viitasaaren sairaalassa. Pian senjälkeen hän nukkui pois.

Jos minun pitäisi nimetä kaikkein merkityksellisin ja tärkein  elämäni ihminen, tehtävä olisi vaikea, mutta tuohon kandittaattien  joukkoon ilman muuta kuuluisi Miina mummo. Hän oli elämässään koviakin kohtaloita kokenut kansannainen. Juuri minun syntymääni edeltävinä vuosina hän oli menettänyt sokeritautiin 16 vuotiaan elämänhaluisen tyttärensä, sekä aviomiehensä alle 50 vuotiaan Albertin. Samoihin aikoihin hän myös vähäpätöiseltä tuntuvan silmätulehduksen ja sitä seuranneen hoitovirheen takia sokeutui. Hän jäi talvisodan alkaessa  hoitamaan  tuolloin 19vuotiaan äitini kanssa kotitilaani. Isäni tuli kyllä vävyksi taloon, mutta joutui heti kohta lähtemään rintamalle jossa meni 4-5 vuotta. Siinä oli mummoni elämänpuitteet tuossa vaiheessa  kun minä synnyin tähän maailmaan.

Minä sain olla varhaiset vuoteni pääasiassa mummoni hoidossa. Äiti joutui tekemään töitä pellolla ja navetassa. Sisaruksiakin alkoi  ilmaantua. Eivät vanhempani minua olleet hyljänneet mutta olosuhteista johtuen olen mummon sylissä  istunut varmasti enemmän kuin heidän sylissään yhteensäkään. Sokeudestaan huolimatta mummo teki minulle leikkikaluja. Minulla on ollut mm mummon tekemä jousipyssy ja puupyöräiset kärryt. Myöhemmin osallistuimme työparina talon töihin. Kannoimme mm risuja polttopuiksi metsästä. Mummo ne tietysti kantoi , mutta minullakin oli tärkeä osa. Toimin mummon silminä. Kävelin edellä ja huutelin tännepäin, tännepäin. Joskus ohjasin mummoa hänen kepistään vetämällä.En muista mummon koskaan valittaneen tai lannistuneen. Hän osasi keittää, tiskata, hoitaa karjaa ja lypsää, kutoa sukkia ja yritti jopa poimia mustikoita. Myöhemmin kun menin kouluun mummo seurasi tarkoin menestystäni siellä. Minun piti lukea mummolle sanomalehteä ja joskus virsikirjaakin. Hän kannusti minua urheilemaan ja seurasi minun urheilusaavutuksiani innokkaasti.

Kun ajattelen omaa elämääni tiedän hyvin selvästi että saan olla hänelle pajosta kiitollinen. Hänellä oli elävä iankaikkisen elämän toivo. Hän näki ikäänkuin ajan rajan toiselle puolelle ja sentakia hän kesti nurisematta kaikki vaikeudet. Muistan vielä  kuinka minua puhutteli mummoni hautajaisissa veisattu Virsi 662  Sen eräässä säkeessä sanotaan   ,”Kun täällä puolittain, silmillä hämärillä. Jo Herraa kaukaa katsellessa ilon saa.” Se oli kirjaimellisesti totta mummoni kohdalla.

Minäkin uskon että elämä ei pääty kuolemaan vaan on olemassa iankaikkinen elämä. Uskon myös jälleennäkemiseen.  Albert pappaani en ehtinyt nähdä. Olen kuullut hänestä paljon hyvää. Jotkut on sanoneet että jotenkin muistutan pappaani. Hyvä jos näin on. Minulla on siis toivo että näen joskus edesmenneet rakkaat ja tunnen heidät. Myöskin isoisäni jota en aikaisemmin ole tavannut. Kyllä uskon hänet  siellä tuntevani onhan hän näköiseni.

KLAPITURISTINA SAAGOJEN SAARELLA

Olin kuulemma, vaikken itse muistakaan, joskus sanonut että Islanti on maa jossa olisi mukava käydä. Emäntä; hän kun saa kaikenmaailman matkatarjoukset sähköpostiinsa huikkasi taannoin : “Nyt täällä on Islannin matka tarjolla”. Hidaspuheisena miehenä en ehtinyt verukkeita,
riittävän nopeasti muotoilemaan, kun matka oli jo tilattu.

Minulla ei ollut kuin hataraa tietoa koko maasta. Senverran, että se on vuoristoista seutua ja siellä on tulivuoria tuhkaa ja kuumia lähteitä.
Mutta kun kuulin että retkiohjelma suuntautuu pääosin luontokohteisiin ja maaseudulle päättelin, että tämähän voisi olla jonkunlainen klapiyrittäjän opintomatka kenties. Kun ottaisi pari valokuvaa ja sepustaisin jotakin, voisiko tuosta saada muutaman kympin verovähennystä?
Mutta missään siellä ei näkynyt kunnon rankametsää, risukoita ja pusikoita ja klapeistakin sain napattua vain yhden kuvan. Siinä oli pilkkeet siististi ravintolan viinihyllyssä. Liikeideaa yritin tuostakin sorvata. Jos ihmiset Suomessa saisi innostumaan täyttämään viinikaappinsa ja muut vitriininsä kalapeilla sillä voisi olla vaikutusta jopa alkoholin kulutukseen. Tässä valmis idea sote-työryhmälle, joka yrittää epätoivoisesti keksiä keinoja alkoholinkäytön rajoittamiseksi.

Vaikutti, että nämä viikinkien jälkeläiset 19 sukupolvessa ovat työteliästä kansaa.Maahan meni 2008 finanssikriisin seurauksena käytännöllisesti katsoen konkurssiin. Keskimääräinen tulotaso laski 25%. Me suomalaiset tuskailemme jos tulotaso tippuu 0,5 %. Nyt maa on selvinnyt lamasta, valtiontalous on kunnossa ja työttömyysprosentti 3. Kaikki halukkaat pääsevät töihin. Eläkeikä on 67v. Ammattimies tienaa 1500 e, mutta kun hinnat ovat pilvissä useimmat tekevät kahta jotkut jopa kolmea eri duunia.
Kaduilla on rauhallista, yhtään juopunutta ei tullut vastaan. Ei ole myöskään samanlaista kännykkäkulttuuria kuin meillä, jossa kaikki hiplailevat tärkeän näköisenä älypuhelimiensa kanssa.
Maaseutu on vielä harvempaan asuttua kun meillä. Hevos- ja lammasfarmeja näkyy siellä täällä. Parhaatkin pellot ovat karunnäköisiä. Asumiskustannukset lienevät kuitenkin ihan eri luokkaa kun meillä. Asuntojen hinnat ovat enemmän kuin puolta halvemmat. Ja kun kaikki lämpö johdetaan kuumista lähteistä sen täytyy kyllä tuntua asumiskuluissa. Sähkökin tulee pitkälti vesivoimasta. Maisemia en yritä edes kuvailla ne on paras käydä katsomassa itse. Mielenkiintoinen oli matka, ruoka hyvää, kala ja lammasvoittoista. Yhtään klapikauppiasta en tavannut.

TIKUSTA ASIAA

Ennen vanhaan ainakin syrjäkylillä käytiin ahkerasti kylässä. Tänä päivänä tämäkin, niin kuin moni muu mukava tapa on jäänyt historiaan. Kylään mentiin useimmiten ilman kutsua, noin vaan katsomaan että mitä taloon kuuluu. Jos ei kehdattu muuten mennä tehtiin tikusta asiaa. Ehkä sanonta on saanut alkunsa että keksittiin mennä lainaamaan tulitikkuja. Ne kun nähkääs olivat päässet loppumaan. Tietysti voitiin keksiä joku muukin tekosyy vaikkapa kakkureseptin haku tai kankaankudonnassa käytetyn pirran palautus

Mehtä-Pena tässä nyt, kun muutakaan blogin aihetta ei keksi, tekee varsinaisesti tikusta asiaa. Nimimenomaan tulitikusta. Olen hämmästyksekseni joutunut toteamaan että tulentekotaito ja sen mukana myös tulitikkujen käyttö on käynyt harvinaiseksi. Tämä huolestuttaa minua. Kyllä minusta tulentekotaito sentään luettava ihan kansalaisen perustaitojen piiriin. Ehkä se pitäisi lisätä tuonne peruskoulujen opetusohjelmaan.

Ajatelkaapa nyt! Vaikkapa puolitoista vuotta sitten Joulunpyhien aikaan sattunutta Hannesmyrskyä. Sähköt poikki heti myräkän alussa, eikä toivoakaan pikaisesta palautumisesta ainakaan tänne Kolkun kylille. Ja pojanperhe sieltä parhaiksi porhaltaa läpi hyisen ja viimaisen Välisuomen välillä odotellen että raivausporukat katkovat suuremmat tielle kaatuneet tukit ajoväylältä pois. Porukat kauhuissaan varustaumassa yöpymään arktisissa oloissa. Mutta klapifarmilla on uuni puilla lämmitetty, takassa tuli, ja tukevat kynttilät valoa antamassa. Ulkona roihuamassa jätkänkynttilät. Nokipannukahvit valmiina ja savusaunan hiillos jo hiipumassa. Miten tästä olisi ilman tulitikkuja ja tulentekotaitoa selvittykään. Ihan oli hauska kokemus lapsillekin oltiin kuin seitsemän veljestä Impivaarassa muinoin.

Niin että Hyvät ihmiset. Opetelkaa nyt jos ette vielä osaa, tulentekotaito. Löytyykö teiltä enää kotoa edes tulitikkuja? Voin vihjata että paikallisessa marketissa on myynnissä jopa kolmea eri pituutta. Pitkillä tikuilla on kaikkein helpoin sytyttää. Tavallinen tikku palaa n 15 sk keskipitkä 28 sk ja pitkä takkatikku 38 sk. Jos ei ole paljon kokemusta kannattaa käyttää pitkiä. Mehtä-Pena pärjää kyllä tavallisillakin.

Kun vauhtiin pääsin niin en malta olla palaamatta vielä tähän bloggaukseen. Jos meinaa bloggailla ei kannata olla liian kriittinen aiheen suhteen muuten saattaa bloginteko tyssätä. Ainahan voi tehdä vaikkapa tikusta asiaa.

JOKA KIRVESTÄ SÄÄSTÄÄ VIHAA METSÄÄ

Yritin laittaa rajun otsikon sillä olen kuullut että jos meinaa saada lukijoita otsikon tulee olla räväkkä.

Mutta totta tämä ainakin Mehtä-Penan mielestä on. Täällä Viitasaarellakin kun ajelee näkee tienvarsilla hälyttävän paljon turreikoita jotka kaipaisivat nopeasti raivaussahaa ja moottorisahaa.

Jotenkin tulee sellainen käsitys että ihmiset eivät oikein ymmärrä minkälaista tuhlausta ja tyhmyyttä on jättää taimikot ja nuoret metsät harventamatta ja hoitamatta. Joidenkin mielestä se on kai luonnonsujelua ja hyvinkin kannatettavaa että annetaan metsän olla oman onnensa nojassa.

Olen itsekin seurannut ja havainnut käydessäni luonnonsuojelualueilla ja näillä naturaalueilla, etteihän siellä viihdy edes eläimet. Ei juuri kuule linnunlaulua, ei näy jäniksen jälkiä puhumattakaan nyt hirvistä, peuroista ja muista riistaeläimistä. Luulenpa että sudet karhut ja ahmatkin valitsevat helpommat kulkureitit eivätkä painu tuommoisiin ryteiköihin. Puhumattakaan ihmisestä., metsästäjästä, suunnistajasta, marjastajasta tai sienestäjästä. Havaintojeni mukaan ainoastaan hiiret ja myyrät siellä viihtyvät ja pärjäävät.

Siksi laitoin tuon otsikon. Eiköhän hoideta täällä Viitasaarella nuoret metsät kuntoon. Se on kansantaloudelle, kuntataloudelle ja jopa energiataloudelle suuri hyöty sekä viihtyvyystekijä eläimille ja ihmisille.

TURAKAISEN AIKAAN

Siitä taitaa tulla pikapuoliin lähes puoli vuosisataa kun muutimme nuorena perheenä eräälle paikkakunnalle. Tulin tuolloin pyydetyksi ja myös lupautuneeksi  paikkakunnan  pitkän historian omaavan helluntaiseurakunnan vanhimmistoon. Minulla ei ollut kovin paljon käsitystä helluntalaiseurakuntien  säännöistä ja perinteistä. Kaanaankielikin oli hakusassa, niinkuin se taitaa olla vähän vieläkin.
Kun yritimme tehdä pieniä päivityksiä kokousaikatauluihin ja muihin seuakunnan käytäntöihin, ne minulle kokemattomalle yllätykseksi aiheuttivat kovaa muutosvastarintaa. Monet tulivat myös varoittelemaan ja esittivät aina saman perusteen , ” eihän näin voi toimia, ei näin tehty Turakaisen aikaankaan ”.
Viesti oli selvä. Oli toimittava niinkuin toimittiin Turakaisen aikaan. Turakainen ( muistankohan nimen oikein ) oli toiminut seurakunnaan saarnaajana  pitkän ajanjakson heti  sotien jälkeen. Hän oli varmasti ollut mies paikallaan. Johtanut seurakuntaa taitavasti ja toimellisesti. Mutta nyt  oli ollu jo vuosikymmeniä vanhurskasten levossa.
Ajat muutuvat halusimme sitä tai emme. Turha haikailla vanhoja aikoja.  ”Aika mennyt palaja ei koskaan”lauletaan jossain laulussa ja taitaa pitää paikkansa.Tturha on  silloin  seurakunnankaan urheasti hirttäytyä tapoihin jotka olivat  ehkä hyvinkin toimivia  viime vuosisadan alku-,tai edes loppupuoliskolla.
Uskaltaisinkohan sanoa osoittamatta erikoisesti ketään?  Minusta näyttää että erikoisesti meitä helluntalaisia  on vaivannut aina, ja  erikoisen paljon  viime vuosina eräänlainen ”Turakainen syndrooma”.  Aikoinaan kun kehitettiin niin  toimiva seurakuntaformaatti  siitä ei tule koskaan eikä missään olosuhteissa luopua.
Kävin vierailemassa hiljan erään puolueen nettisivuilla. Tämän puoluueen kannattajista suuri osa asuu haja-asutusalueilla. Aikoinaan tämä konservatiivikseksikin  haukuttu  puolue tuli kuuluisaksi tupailloistaan. Olen minäkin noissa tupailloissa nuorukaisena joskus  ollut mukana. Nämä perinteiset tupaillat ovat kuitenkin  loppuneet jo aikoja sitten. Mutta yllätys yllätys. Nyt on aloitettu ihan uudentyyppiset tupaillat. Niitä pidetään videotupailtoina jolloin osallistujat istuvat oman tietokoneensa äärellä. Ainakin nuoremmat ovat kuulemma  aivan innolla niissä mukana.
Tuosta tulikin pakosti mieleen hurja ajatus. Kuinka paljon seurakunnan ns. toiminnoista voitaisiin hoitaa digitaalisesti. Raamatunopetus – Rukouskokoukset – Ns. herätyskokoukset ? Jos herätyskokouksissamme on vain sillointällöin mukana joku ulkopuolinen, ei luulisi olevan vaikea saavuttaa tuota määrää , kenties huomattavasti enemmänkin nettiyhteyden kautta.
Ai että  mitä …... ?  Ihan olin kuulevinani jo  jonkun sanovan MUTTA EIHÄN NÄIN TEHTY TURAKAISEN AIKAAN

KOHTUULLISUUTTA KEHIIN

Viime vuoden loppupuolella monilla foorumeilla keskusteltiin vilkkaasti kohtuullisuudesta. Asia putkahti esiin kun tuli julkisuuteen eräiden eläkeyhtiöiden johtajien palkat ja muut tehtäviin liittyvät etuisuudet. Suurin osa keskustelijoista tuntui olevan hyvin närkästynyt kohtuuttomista työsuhde etuuksista ja vaati niiden kohtuullistamista. Itsekin ajattelin samalla tavalla. Mutta kohtuuttomuutta esiintyy hyvin monilla muillakin elämän alueilla, ja varmaan jokainen meistä jossain asiassa syyllistyy kohtuuttomuuteen. Joku voi olla vaikkapa kohtuuttoman nuuka, suorastaan saituri. Toinen voi olla kohtuuton herkuttelija. Joku taas roikkuu kohtuuttoman paljon netissä ja facebookissa.  Urheilu siihen liittyvine ilmiöineen näyttää myös usein johtavan kohtuuttomuuksiin.  Urheilutapahtumiin, ja areenoihin uhrataan niin suuria summia ja panoksia, että niitä on vaikea käsittää. Nyt meneillään oleviin Sotshin talviolympialaisten järjestämiseen menee vähintäänkin 40 miljardia euroiksi laskettuna. Se on puolet koko Suomen valtion vuoden budjetista.  Sillä rahalla kustannettaisiin maamme koko sosiaali-, terveys- ja koulutoimi. Kohtuuton summa yksistä kisoista sanon minä. Enpä taida viitsiä innostua koko kohtuuttomasta tapahtumasta.
Mutta esiintyyköhän täällä hengellisen elämän ja vaelluksen alueella kohtuuttomuutta. En muista vuosien varsilta kuulleeni juurikaan opetettavan tältä alueelta. Se ei taida olla oikein suosittu saarnateksti. Mutta Paavali kuitenkin otti tämänkin puolen esille Roomalaiskirjeessään.
Room.12:3
Sillä sen armon kautta, mikä minulle on annettu, minä sanon teille jokaiselle, ettei tule ajatella itsestänsä enempää, kuin ajatella sopii, vaan ajatella kohtuullisesti, sen uskonmäärän mukaan, minkä Jumala on kullekin suonut.
Tätä ohjetta siis tarjotaan meille jokaiselle. Katsoin synonyymisanakirjasta mikä olisi lähin kohtuullista korvaava sana.  Se oli levollisesti. Kokeilepa miltä sinusta tuo Raamatunjae kuulostaisi jos laittaisit kohtuullisesti tilalle sanan levollisesti. Minua tämä sana jotenkin helpotti.
Kun kuulemme kerrottavan suurista uskonsankareista maailman äärissä tai ihmeistä ja merkeistä ilman määrää, helposti masennumme. Parempi kuin masentua, on ajatella levollisesti. Ei ole kohtuullista vähätellä itseään. Ei minusta ole mihinkään eikä minusta koskaan tule mitään, voi olla tuttu miete meille monelle, mutta sekin on kohtuuton ajatus. Kovin monesta meistä ei ole tullut suurpuhujaa. Jos olemme joskus kuvitelleet saarnaavamme valtaville kansanjoukoille Mombasan stadionilla, se on saattanut olla kohtuuton ajatus. Mutta kaikilla Hänellä on tarjolla kohtuullinen tehtävä.
Tähän loppuun siteeraan vähän ulkomuistilta Korinttolaiskirjeen 12 lukua Niinpä Jumala asetti seurakuntaansa vain muutamia apostoleiksi, joitakin profeetoiksi, kolmansia opettajiksi, sitten hän eräille harvoille tehdä voimallisia tekoja,  samoin   parantaa sairaita, sitten useille tehdä avustavia tehtäviä, kuten toimia vahtimestareina ja rahalahjanlaskijoina, laulaa kuorossa, joillekin hoitaa taloushallintoa, puhua eri kielillä, toimia tulkkina, tai blogata. Meniköhän tämä nyt oikein?

LENTÄÄ KUN LEPPÄKEIHÄS

Mitähän tuokin varsin usein kuultu lause mahtaa tarkoittaa?  Tätä mietin kun raivasin vesakkoa.Lentääkö leppäkeihäs jotenkin erikoisesti kun tällainen sanonta on muokkaantunut. Itse en saa lentämään leppäkeihästä tai mitään muutakaan keihästä 15 m pitempään. Mutta kuvittelisin että tässä tarkoitetaan jotenkin semmoista äkillistä hallitsematonta viskaisua jossa lentorata on se mikä sattuu olemaan. Ei taida leppä kelvata kunnon keihään raaka-aineeksi. Muistelen että Jorma Kinnunenkin poikasena heitteli pihlajasta tehdyllä keihäällä.

Tätä sanontaa käytetään monesti esim perhepuitteissa. Joskus olen kuullut kerrottavan että joku aviomies oli palannut ylitöistä vasta aamun tunteina ja hänellä oli ollut vähän ontuva selitys ylityön laadusta hän oli saattanut lentää ulos kun leppäkeihäs.

Leppäkeihäs on siis jotenkin aika arvoton etten sanoisi kelvoton kapine.

 Mutta niin on tämä rehevien ahojen yritteliäs puulaji muutenkin. Aliarvostettu kerta kaikkiaan. Tätä mielikuvaa nyt tahtoisin hiukan oikaista. Kokemukseni mukaan leppä on oikein hyvä polttopuu. Muutamassa viikossa leppäklapi on helisevän kuivaa. Ei tartte puhallusta eikä kuivuria. Se palaa takassa tai hellassa iloisesti ja melko nopeasti, eikä jää kituavia savuavia kekäleitä karhottavaksi tai pihalle kannettavaksi. Tosin sen virallinen lämpöarvo on noin 26 % alhaisempi kuin esim koivun mutta sillä on eräs ominaisuus joka lähes kokonaan korvaa tämän lämpöarvoalennuksen. Leppä pitää tulisijan sisäpinnat ja savuhormit puhtaana jolloin sen antama lämpö jää siihen käyttöön mihin se on tarkoitettu eikä mene harakoille. Minä joka lämmitän paljon puulla käytän välillä lepää ihan jo senkin takia että en viitsi joka viikko tulisijoja nuohota.

Kaadoin tänään isommanpuoleisen lepän. Pituus oli n.14 metriä ja paksuus rinnakorkeudelta 17 cm. Se oli 28 vuotta vanha. Tämmöinen lepikko syntyy luontaisesti ilman istutusta ja se on loppuhakkuukypsää alle 30 vuotiaana. Laskin että sen  hakkuutulos olisi 250-280 kiintomottia hehtaarilla. Muut paremmat puut vaativat samaan kuutiomäärään 20-25 vuotta pitemmän ajan.

Tämmöistä mietiskelyä herätti leppäkeihäs.

ONPA MINULLA ONGELMIA

 Ongemia näkyy meillä ihmisillä riittävän . Vanhetessakaan ne eivät tunnu loppuvan tokko edes vähenevät. En nyt avaudu tässä mistään suuren luokan megaongelmista vaan  vähän pienemmistä jokapäiväisistä, tai aika-ajoin toistuvista harmeista, jotka riittävät ärsyynnyttämään, joskaan ei ihan kokonaan suistamaan elämää raiteiltaan.

Ensimmäinen ongelma saattaa  olla monelle miespuoliselle poikapoloiselle hyvinkin tuttu. Tähän sanoisinko yleismaailmalliseen ongelmaan olen kuitenkin juuri keksinyt hyvän ratkaisun ja kerron myöhemmin kuinka hyvin tuo ratkaisu on poistanut harmia elämästäni.

Tämä on tietenkin ns. "parittoman sukan syndrooma"   Kun taas tänään kävi niin että vasta viidennelletoista sukalle jonka kaivoin sukkakorista löytyi oikean näköinen pari. Tänään päätin että tästä on tultava loppu. Valitsin korista kaikkein neutraalimman,keskiharmaan, ilman mitään ruutuja tai raitoja olevan sukan jonka teippasin vaatekomeron oveen. Tästä lähtien kun lähden halpahalliin sukkaostoille otan tämän mallin mukaan ja ostan pari nivaskaa juuri tuon mallin mukaisia sukkia. Tästä tulkoon minulle vakkintunut tapa ja käytäntö loppuelämäksi.

Minua ei tippaakaan häiritse jos tuo sukka ei nyt ihan joka asusteen kanssa jonkunmielestä sovi yhteen. Olkoot he vapaasti tätä mieltä. Sitäpaitsi minun housut kun  tuppaavat aina senverran lököttämään, että eipä sieltä pajon vilahtele olipa minkälaiset sukat tahansa. Tässä mielessä kylläkäkin voisin ihan hyvin käyttää vaikka parittomiakin sukkia. Ongelma on siis ratkaistu.

Ongelma no;2 on nyt juuri hyvin ajankohtainen ja siihen en ole vielä keksinyt pätevää ratkaisua. Nyt kun on tulossa hyvä marjavuosi ja jopa lakkoja lainehtii suot keltaisenaan. Kun aloin tarkastella pakasterasia varastoa, jouduin toteamaan että valikoima on täysin luistanut pois hallinnasta. Sorrun vähättelyyn jos sanon että niitä oli kolmessa alalaatikossa senkin seitsemää sorttia. Puolen tunnin uurastuksen jälkeenkään minulla ei vielä ollut kun pari-kolme rasiaa johon olin löytänyt oikean kannen. Tilanne marjojen pakastuksen suhteen tuntuu haastavalta niinkuin on muodikasta sanoa. Olisiko kellään tähän jotakin kokemusperäistä ohjetta antaa. Kaipaan vertaistukea.

Mutta eteenpäin mennään kun  mummo lumessa ongelmista huolimatta.