Omistuksessani on suoalue josta on nostettu turvetta 30 vuotta. Olen laskeskellut että siitä on kenties jyrsitty turvetta n. 5- 7 metrin paksuudelta. Kuutioita on lähtenyt miljoonia kuutioita. En osaa laskea kuinka paljon siitä on lähtenyt lämpöenergiaa. Nyt turvetuotanto on loppu. Ennen turpeennostoa suolla kasvoi vain suopursua ja ja sammalta. Parhaina kesinä jonkun verran kylläkin lakkoja. Vapo lopetti turpeennoston n 10 vuotta sitten. Minulle jäi käsiin vallalla olevan käsityksen mukaan ikuisiksi ajoiksi tuhottu alue joka vain pilaisi maiseman ja jossa eläimetkään eivät viihtyisi.
Mutta totuus näyttää minusta aivan toiselta. Muutamassa vuodessa suurelle osalle alueesta on syntynyt hyvän näköinen metsikön alku. Hyvälaatuisia männyn, hieskoivun ja rauduskoivun taimia. Näyttää että syntyy täystiheä sekametsikkö. Olen jo aloittanut raivaustyön ojanvarsilta jossa puut ovat jo 3-4 metriä korkeita. En oikein ymmärrä kaikilta osin vihreiden tai muiden innokkaiden luonnonsuojelijoiden kovaa vastustusta turvetuotantoa vastaan. Tulisivat katsomaan tätä ennen tuottamatonta aletta. Minusta tämä näyttäisi hyvin luonnolliselta ja hyvin vihreältä. Siellä näkyy viihtyvän eläimetkin. Teeriä on erikoisen paljon, mutta olenpa tavannut riekkojakin, puhumattakaan jäniksistä, ja hirvistä joita en kuitenkaan taimikkooni kaipaa.
Istutin yhteen nurkkaukseen muutaman sata tervalepän tainta. Minulla oli ajatus että kun ne kasvavat nopeasti niin varaanpahan siitä itselleni arkkulaudat. Mutta kaksi kertaa on pakkanen palelluttanut tervalepän taimeni. Taitaa joutua tyytymään koivuarkkuun. Mänty ja koivu ei näytä kesäkuun pakkasistakaan välittävän.
torstai 3. heinäkuuta 2014
LOPPUKIRIN PAIKKA
25.06.2014 Viitasaaren seutu
Katsoin sattumalta jotakin haastatteluohjelmaa Yle Fem kanavalta. Siinä haastateltiin suurin piirtein ikäistäni rouvashenkilöä joka oli ollut puuhaamassa pääkaupunkiseudulle uudenlaista asuintaloa, Yhteisöllinen seniorikoti Loppukiriä.
Ohjelmasta kävi ilmi että tuo talo oli nopeasti löytänyt asiakkaansa, lähes 70 senioria, yksin asuvia ja aviopareja. Asunnot olivat yksilöllisiä ja jo rakennusvaiheessa asukkaat olivat saaneet tehdä niihin haluamiaan muutoksia. Talossa oli runsaasti yhteisiä tiloja mm. “keskuskeittiö” jossa ne jotka halusivat saivat yhdessä kokata ja ruokailla. Asukkaat osallistuivat voimiensa ja innostuksensa mukaan talon hoitotöihin. Niinpä mm kirjanpito, yhteisten tilojen siivous, pienet korjaukset ja jopa talonmiehen työt tulivat asukkaiden toimesta tehdyksi. Ne asukkaat joita haastateltiin ylistivät asumisen viihtyvyyttä ja talon henkeä. Kukaan ei ollut muuttanut pois. Ainoastaan ne joiden loppukiri oli päättynyt maalinauhan katkeamiseen. Eräs asukas olikin ehtinyt asua vain kolme päivää mutta jo sinä aikana oli ilmaissut ilonsa että löysi itselleen näin mukavan vanhuudenpaikan.
Minä täytin huhtikuussa 75 vuotta. Suomalaisen miehen keski-ikä on n 77.5 vuotta. Ei siis ihme että nämä “loppukiriasiat” ovat alkaneet jossain määrin kiinnostamaan. Mikä on minun loppukirin paikkani, ketkä haluaisin olevan minua kirittämässä siinä vaiheessa kun tarvitsen huomattavaa apua arjesta selviytymiseen. Kukaan meistä ei tiedä päiviensä määrää, Emmmekä myös tiedä ketkä omaisista ovat tuolloin rinnalla kun loppukiri oikeasti alkaa.
Minua on kuitenkin jotenkin vaivannut tällainen totuus jota nykyään joka puolelta toitotetaan, Kaikki tuntuvat olevan yhtä mieltä siitä että, vanhuksen on paras asua kotona mahdollisimman pitkään. Kukaan ei ole minulle selvittänyt mitä tämä mahdollisimman pitkään tarkoittaa. Tulee kuitenkin semmoinen tunne että jotkut muut kuin vanhukset itse tietävät paremmin kuin vanhukset itse missä heidän on paras asua. Varmaan monet haluavatkin asua kotona loppuun saakka, kun ovat jotenkin tottuneet tähän ajatukseen eivätkä pysty hahmottamaan muuta muita vaihtoehtoja. Osa syy on ehkä viime vuosina esitetty kohtuuton kritiikki hoitokotien, vuodeosastojen ym. paikkojen muka huonosta hoidosta ja kurjuudesta. Olen käynyt muutamissa hoivapaikoissa ja mielestäni sieellä on näyttänyt ihan kohtuullisen viihtyisältä Jo muutama vuosi sitten tein hoitotestamentin. Ilmaisen siinä että jos terveyteni menee joskus semmoiseksi että tarvitsen selvästi apua moniin asioihin, monta kertaa päivässä ja viimeistään silloin kun tarvitsen apua myös yöllä, haluan että minulle etsitään joku paikka jossa ammatti-ihmiset pitävät minusta huolta. Koti on hyvä paikka, viihdyn kotona hyvin, mutta en halua että siitä tulee joku hoitohuone. Haluan asua paikassa jossa saan hoitoa ja huolenpitoa, eikä minun tarvitse olla yksin pitkiä aikoja.
Toivoisin että nyt kun sote uudistus näyttää etenevän päättäjät voisivat tosiaan rakentaa monipuolisia vaihtoehtoja yksinomaisen kotona asumisen kehittämisen rinnalla . Haluaisin että olisi olemassa vaihtoehtoja joista valita sekä itse päättää missä on minun paras loppukiripaikkani.
Katsoin sattumalta jotakin haastatteluohjelmaa Yle Fem kanavalta. Siinä haastateltiin suurin piirtein ikäistäni rouvashenkilöä joka oli ollut puuhaamassa pääkaupunkiseudulle uudenlaista asuintaloa, Yhteisöllinen seniorikoti Loppukiriä.
Ohjelmasta kävi ilmi että tuo talo oli nopeasti löytänyt asiakkaansa, lähes 70 senioria, yksin asuvia ja aviopareja. Asunnot olivat yksilöllisiä ja jo rakennusvaiheessa asukkaat olivat saaneet tehdä niihin haluamiaan muutoksia. Talossa oli runsaasti yhteisiä tiloja mm. “keskuskeittiö” jossa ne jotka halusivat saivat yhdessä kokata ja ruokailla. Asukkaat osallistuivat voimiensa ja innostuksensa mukaan talon hoitotöihin. Niinpä mm kirjanpito, yhteisten tilojen siivous, pienet korjaukset ja jopa talonmiehen työt tulivat asukkaiden toimesta tehdyksi. Ne asukkaat joita haastateltiin ylistivät asumisen viihtyvyyttä ja talon henkeä. Kukaan ei ollut muuttanut pois. Ainoastaan ne joiden loppukiri oli päättynyt maalinauhan katkeamiseen. Eräs asukas olikin ehtinyt asua vain kolme päivää mutta jo sinä aikana oli ilmaissut ilonsa että löysi itselleen näin mukavan vanhuudenpaikan.
Minä täytin huhtikuussa 75 vuotta. Suomalaisen miehen keski-ikä on n 77.5 vuotta. Ei siis ihme että nämä “loppukiriasiat” ovat alkaneet jossain määrin kiinnostamaan. Mikä on minun loppukirin paikkani, ketkä haluaisin olevan minua kirittämässä siinä vaiheessa kun tarvitsen huomattavaa apua arjesta selviytymiseen. Kukaan meistä ei tiedä päiviensä määrää, Emmmekä myös tiedä ketkä omaisista ovat tuolloin rinnalla kun loppukiri oikeasti alkaa.
Minua on kuitenkin jotenkin vaivannut tällainen totuus jota nykyään joka puolelta toitotetaan, Kaikki tuntuvat olevan yhtä mieltä siitä että, vanhuksen on paras asua kotona mahdollisimman pitkään. Kukaan ei ole minulle selvittänyt mitä tämä mahdollisimman pitkään tarkoittaa. Tulee kuitenkin semmoinen tunne että jotkut muut kuin vanhukset itse tietävät paremmin kuin vanhukset itse missä heidän on paras asua. Varmaan monet haluavatkin asua kotona loppuun saakka, kun ovat jotenkin tottuneet tähän ajatukseen eivätkä pysty hahmottamaan muuta muita vaihtoehtoja. Osa syy on ehkä viime vuosina esitetty kohtuuton kritiikki hoitokotien, vuodeosastojen ym. paikkojen muka huonosta hoidosta ja kurjuudesta. Olen käynyt muutamissa hoivapaikoissa ja mielestäni sieellä on näyttänyt ihan kohtuullisen viihtyisältä Jo muutama vuosi sitten tein hoitotestamentin. Ilmaisen siinä että jos terveyteni menee joskus semmoiseksi että tarvitsen selvästi apua moniin asioihin, monta kertaa päivässä ja viimeistään silloin kun tarvitsen apua myös yöllä, haluan että minulle etsitään joku paikka jossa ammatti-ihmiset pitävät minusta huolta. Koti on hyvä paikka, viihdyn kotona hyvin, mutta en halua että siitä tulee joku hoitohuone. Haluan asua paikassa jossa saan hoitoa ja huolenpitoa, eikä minun tarvitse olla yksin pitkiä aikoja.
Toivoisin että nyt kun sote uudistus näyttää etenevän päättäjät voisivat tosiaan rakentaa monipuolisia vaihtoehtoja yksinomaisen kotona asumisen kehittämisen rinnalla . Haluaisin että olisi olemassa vaihtoehtoja joista valita sekä itse päättää missä on minun paras loppukiripaikkani.
OPTIMISTIT AREENALLE
18.06.2014 Viitasaaren Seutu
Viitasaaren keskusteluilmapiiri on viime aikoina ollut yksipuolisen negatiivisesti värittynyttä. Siihen on ollut pääasiassa kaksi syytä. Fenestran konkurssista johtuva työttömyyden raju nousu ja laajakaistan rakentamisen tyssäytyminen valituksiin. Tuntuu siltä että että yksi sun toinen näkee pitäjämme tulevaisuuden hyvin synkkänä. Jotkut näkevät täällä kehityksen kerta kaikkiaan pysähtyneen ja povaavat kaupungistamme tulevan jonkinlainen muinaisreservaatti, joka elää täällä omaa elämäänsä ilman mitään mahdollisuuksia kasvaa ja kehittyä.
Tällä linjalla ei mielestäni kannata jatkaa. Pitäisi kääntää mieli ja ajatukset uusiin asioihin ja aiheisiin. ”Valittajat” ovat saaneet henkistä ” sakin hivutusta” jo tarpeeksi. Nähtäväksi jää nouseeko heillä valituskynnys tämän jälkeen edes vähän korkeammaksi. Turha tähän pessimismiin on ikuisiksi ajoiksi hirttäytyä. Mielelläni minäkin olisin hyvän nettiyhteyden kanssa touhunnut, mutta kyllä tälläkin vanhallakin ainakin tämmöisissä blogi -hommissa pärjää. Joissakin asioissa nopea yhteys olisi hyvin tarpeellinen, suurimmasta osasta selviää ainakin tänä päivänä mainiosti kunhan yhteys kohtuullisesti pelaa. Nyt kun Viitasaari pääsi äkillisen rakennemuutostuen piiriin luulisi olevan mahdollisuuksia saada tänne ihan omasta väestöpohjasta uusia yrittäjiä ja yrityksiä.
Nyt kuuluttaisin, jos täältä löytyisi joitakin optimisteja, heitä myös areenalle. Vaikkapa tälle Seudun nettiareenalle. Täällä voisi estottomasti tuoda esiin omia optimistisia näkemyksiään miten tätä Viitasaarta pitäisi kehittää ja miten talous saataisiin nousuun. Suomi sai viime sunnuntaina johtajakseen optimistin. Oltakoon Stubbista mitä mieltä tahansa, minusta hän on jollakin tavalla mallioptimisti, jollaisia tänä aikana on harvassa. Nyt on hyvä seurata miten optimisti johtaa maata. Hän on kyllä saanut kimppuunsa jo nyt valtaisan joukon ammattivalittajia ja pessimistejä jotka näkevät joka ikisessä asiassa paljaita peikkoja.
Optimistit tekevät kyllä virheitä ja usein epäonnistuvatkin mutta ilman heitä ei bisnes tahdo pyöriä.
Viitasaaren keskusteluilmapiiri on viime aikoina ollut yksipuolisen negatiivisesti värittynyttä. Siihen on ollut pääasiassa kaksi syytä. Fenestran konkurssista johtuva työttömyyden raju nousu ja laajakaistan rakentamisen tyssäytyminen valituksiin. Tuntuu siltä että että yksi sun toinen näkee pitäjämme tulevaisuuden hyvin synkkänä. Jotkut näkevät täällä kehityksen kerta kaikkiaan pysähtyneen ja povaavat kaupungistamme tulevan jonkinlainen muinaisreservaatti, joka elää täällä omaa elämäänsä ilman mitään mahdollisuuksia kasvaa ja kehittyä.
Tällä linjalla ei mielestäni kannata jatkaa. Pitäisi kääntää mieli ja ajatukset uusiin asioihin ja aiheisiin. ”Valittajat” ovat saaneet henkistä ” sakin hivutusta” jo tarpeeksi. Nähtäväksi jää nouseeko heillä valituskynnys tämän jälkeen edes vähän korkeammaksi. Turha tähän pessimismiin on ikuisiksi ajoiksi hirttäytyä. Mielelläni minäkin olisin hyvän nettiyhteyden kanssa touhunnut, mutta kyllä tälläkin vanhallakin ainakin tämmöisissä blogi -hommissa pärjää. Joissakin asioissa nopea yhteys olisi hyvin tarpeellinen, suurimmasta osasta selviää ainakin tänä päivänä mainiosti kunhan yhteys kohtuullisesti pelaa. Nyt kun Viitasaari pääsi äkillisen rakennemuutostuen piiriin luulisi olevan mahdollisuuksia saada tänne ihan omasta väestöpohjasta uusia yrittäjiä ja yrityksiä.
Nyt kuuluttaisin, jos täältä löytyisi joitakin optimisteja, heitä myös areenalle. Vaikkapa tälle Seudun nettiareenalle. Täällä voisi estottomasti tuoda esiin omia optimistisia näkemyksiään miten tätä Viitasaarta pitäisi kehittää ja miten talous saataisiin nousuun. Suomi sai viime sunnuntaina johtajakseen optimistin. Oltakoon Stubbista mitä mieltä tahansa, minusta hän on jollakin tavalla mallioptimisti, jollaisia tänä aikana on harvassa. Nyt on hyvä seurata miten optimisti johtaa maata. Hän on kyllä saanut kimppuunsa jo nyt valtaisan joukon ammattivalittajia ja pessimistejä jotka näkevät joka ikisessä asiassa paljaita peikkoja.
Optimistit tekevät kyllä virheitä ja usein epäonnistuvatkin mutta ilman heitä ei bisnes tahdo pyöriä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)